Vilippiinit

Reissun suurin tutkimusmatka, Filippiinit, on nyt suoritettu ja kaipa pitäisi jotain kahdesta kuukaudesta ynnäillä. En ole ihan varma onko minusta enää antamaan kovin puolueettomia näkemyksiä näistä seuduista, olen sen verta alkanut olla olematta moksiskaan sellaisista jutuista mitä moni vieraksuu ja alkanut väheksymään tiettyjä asioita mistä monet turistit näyttävät pitävän.

Yhtenä esimerkkinä tulee mieleen paikallinen vessakulttuuri, mihin jostain kumman syystä kuuluu usein repiä pöntön muovi-istuimet irti, siis sekä kansi että rinkula. Eräänä aamuna havahduin kirjaimellisesti posliinilla istuessani että tällaiseenkin olen nyt tottunut. Kuinka usein te istutte istuimettomalla pöntöllä? Mutta juu, en kyllä koko aikana keksinyt mikä homman juju oli, kaipa Filippiinit on vain niin köyhä maa ettei ole varaa edes vessankansiin.

Köyhiä ihmisiä ja näiden asumuksia näkyi ympäri maata. Toisaalta välillä (EI AINA) peltihökkelitalon katolla oli lautasantenni tai isot stereot pauhasivat ja sinne kulkevilla ihmisillä, varsinkin nuorilla, oli tyylikkäätkin vaatteet. Erään kerran yövyin paikassa jossa huone oli putipuhdas, mutta omistajan oma tila oli kuin sikolätti. Filippiinien talouskasvu on alkanut todella myöhään diktaattori Marcoksen sekoilujen takia (1960 - 80-luvut) ja fiilikseksi jäi että moni on tottunut elämään paskassa vaikka nykyään olisi varaa parempaankin. Elämänlaatu on tottumiskysymys.

Filippiineillä rahaa kului päivisin noin 5 euroa enempi kuin muissa Kaakkois-Aasian maissa. Etenkin ruokaan tuli ''tuhlattua'' koska halpa muona oli kerrankin joko mautonta tai pahaa. Varsinkin joka nurkassa kaksi yhden hinnalla myydyt ''pihvillä'' ja majoneesilla täytetyt makean sämpylän hampurilaiset nuijivat kammottavuudellaan kauheimpien kokemieni ruokien top vitoseen.

Ihmiset Filippiineillä olivat ehdottomasti parhaita nähtävyyksiä. En edes muista milloin olisin viimeksi nähnyt vastaavanlaisia ihka aitoja hymyjä. Hymyjen kanssa yhdessä usein kulki myös tietynlainen pöhköys tai häpeilemättömyys. Porukka saattaa laulaa bussissa tai tanssia kadulla tai tehdä jotain lapsekkaan leikikästä ilman meille tuttua häpeän tai vähintään myötähäpeän tuntua. Filippiineillä on jotain taikamaista, kaikki on niin yltiöpositiivista - omalla tapaa viatonta ja hölmöä.

Kattelin esimerkiksi yhden äijän kanssa jotain paikallista saippuaoopperaa ja tämä kertoi jo etukäteen itkeskelevän seuratessaan sarjaan, sen tapahtumat kun kerran ovat niin traagisia. Pari kyyneltä sieltä valuikin ja sitten hän alkoi nauraa itselleen ja minäkin heitin myötätuntonaurut. Ei tarvinnut välittää katu-uskottavuudesta. Tässä siis maa missä saa olla julkisesti oma itsensä.

Pitkästä aikaa sai myös kaikenlaisia neuvoja ihan pyytämättäkin. Jos jostain kaupasta ei löytynyt etsimääni, kauppias iloisesti opasti kilpailijansa luo. Ei tarvinnut tyytyä banaaneihin mangojen sijaan tai sinisiin shortseihin punaisten sijaan jne. Uskomatonta pyyteetöntä asiakaspalvelua! Kadullakin monesti tuntui että porukka sai kiksejä opastamisesta, vaikka joillain saarilla tästä oli tehty bisneskin, hotellit maksoivat taskurahaa niille jotka toivat uusia asiakkaita.

Aluksi myös vähän nauratti miten kaikkialle, siis jokaiseen taloon, kulkuneuvoon, kuulutukseen, julisteeseen ja graffitiin, oli pläjäytetty kirjoituksia Jeesuksen pelastavasta tai parantavasta voimasta, mutta varsinkin joulukirkkokokemuksen jälkeen ymmärsi miten ihmiset imivät tästä vain positiivista energiaa eikä kirkkoon rinnastettu samanlaista surullisuutta ja melankoliaa kuin Euroopassa. Kaikki halleluujat ja aamenet toimivat melkein kuin jonkun poppamiehet noitakeinot, ne saivat uskovaiset onnelliseen transsiin. Suomessa samalla tavalla taitaa hypnotisoida vain Hullujen Päivien tarjouslehtinen.

Pari muuta erikoista juttua mihin tuli kiinnitettyä huomiota oli mm. se miten kaikki kirjaimellisesti maalattiin. Mainokset ja kyltit, jopa ambulanssin värit ja tekstit oli pensselöity kohilleen. Autojen kyljissä oli monasti omistajan lempieläimen tai -joukkueen kuvia. Kylttejä oli myös joka lähtöön, monenlaisia muista käyttäytä tai ole hyvä älä paha -sloganeita näki joka kaupungissa.
Toinen asia mitä usein näki oli maapallon pelastaminen. Oli istutettu uusia puita tätä varten, oli erilaisia kierrätysastioita, oli paljon pro-earth propagandaa, suurin osa lampuista oli energiansäästölamppuja. Veikkaan syyksi maan populistista sisäpolitiikkaa, mutta oli silti ilo nähdä ettei kaikkialla maailmassa olla heittämässä tulevaisuutta surutta susille. Kaikin puolin tällainen hyvyys-meininki (vastakohta pahuudelle, synneille, itsekkyydelle) lämmitti usein sydäntä. Länsimaissa jokainen moista yrittävä naurettaisiin maanrakoon...

Filippiinit lumosi ainakin minut (vessaepisodistakin sen varmaan jo arvasi). Tosin nyt kun asiaa muistelen niin parin ekan viikon ajan meno tuntui vähän hullulta ja piti totutella siihen mikä paikallisille on huumoria ja mikä ei. Yleinen englannin kieli ja samanlaiset uskonnolliset juuret yhdistivät aika paljon, siinä missä vaikkapa Indonesiassa kulttuuriero voi olla kuin kuilu.

Vaikka kansainvälisissä tutkimuksissa sanotaan että Suomi on yksi maailman onnellisimmista paikoista asua, samoissa tutkimuksissa sanotaan että filipiinot ovat maailman onnellisin kansa. Voisin yhtyä samaan.