Pulau Weh

Indonesia on pahimmillaan synkkä paikka ja parhaimmillaan mitä kaunein, niin inhimillisissä olosuhteissa kuin luonnon koreudessakin mitattuna. Jokainen kaupunki on tuo ensimmäinen ääripää, toisen löytyessä pienempien saarien pienistä yhteisöistä. Paratiisisaari Pulau Weh todisti tämän minulle jälleen, sen Ipoih rannan syrjäiset asukkaat opettivat meikäläiselle taas jotain iloisen elämän perusasioista.

Onnistuin löytämään tieni saaren vanhimpaan pystyssä olevaan bungalow majaan, jolla on ikää ainakin 15 vuotta, ehkä enemmän. Majani verannalta oli suora näkymä laguuniin, jonka yli aurinko nousee, ja viereiselle 15 m pitkälle biitsille. Merituuli puhaltaa viileästi ikkunasta eikä ilmastointia tai tuuletinta tarvitse. Tarvittaessa vielä raikkaammat unet sai kun nukkui verannalle ripustamassani riippumatossa, joka on ehdottomasti yksi tärkeimmistä matkatavaroistani.

Ihan napakympistä asumuksesta ei voi puhua, polku majaan ja rannalle on olematon ja puskien peittämä, ranta oli kohdallani pelkkiä suuria hankalia kiviä, vessa kaukainen ulkohuussi ja palmunlehväkatos estää auringon pääsyn verannalle mikä pitää hyttyset paikalla. Ihan jees kuitenkin 3 euron päivävuokralla.

Ensimmäisenä aamuna koikkelehdin rantakiville merta tervehtimään. Aamulla oli nousuvesi ja silloin kiviltä voisi hypätä uimaan. Jäin kuitenkin katselemaan ympärilleni ja bongasin muun muassa 6 pientä hainpoikasta (silakan mittaisina), perhos- ja enkelikaloja eri värisinä, mustekalan ja kaiken kokoisia liskoja. Kun kipusin rinteen päälle ravinteliin tuli matkalla apinoita vastaan. Ruokailuterassin luota koirat lähtivät apinoiden perään, vieressä olleet vuohet eivät olleet moksiskaan. Kun ruoka tuotiin pöytään kolme kissaa tuli silmät suurina maukumaan suupaloja. Kattien koosta päätellen ne eivät osaa enää ollenkaan metsästää saaren peittävässä viidakossa, turistien hemmoteltavana on helpompaa. Tai kenties viidakossa ne juuri olisivatkin saaliita. Illalla viereisestä pikkusaaresta lensi lahden yli isoja lepakoita, kaikenlaiset sirkat sirisivät ja tutustuin Pabloon, maailman suurimpaan gekkoon joka asuu majani kattorakenteissa. Sen lempiruokaa ovat maailman suurimmat kuoriaiset jotka lentelivät päätä pahkaa joko kattolamppuani päin tai hämähäkinverkkoihin. Että tällainen naapurusto.

Kaksi viikkoa pyörähti ohi nopeasti, mutta syy oli enempi ihmisissä kuin eläimissä. Ekat päivät kuluivat valehtelematta kokonaan ruokapöydän ympärillä seurustellessa ja syödessä ehkä Indonesian parasta ruokaa, tai vähintään maan parhaita perunoita. Mama Mia's majatalossa asiakkaita kohdellaan kuin perheenjäseniä ja kaltaisiani lapsosia tahdotaan lihottaa. Pulau Weh taas on paikka jonne reissataan päästäkseen eroon diskoista ja turistiansoista. Tapasin vapaaehtoistyöntekijöitä, vaihto-opiskelijoita kaupungista joka ei ole matkaoppaissa, himoreissaajia, sukeltajia, nuoria ja vanhoja - kaikki yhtälailla hörhöjä ja sekopäitä kuten minäkin.

Saarelle on kotiutunut vuosien mittaan puolentusinaa eurooppalaista, kaikki naimisissa paikallisten kanssa. Enkä ihmettele, reissaajien yleisin mielipide oli että hekin asettuisivat mielellään juuri tällaiseen paikkaan. Stressi ei näkynyt yhdessäkään hetkessä. Paikallisten työpanos per päivä oli verrattavissa siihen mitä Suomessa saadaan aikaan 2-3 tunnissa. Tietty jos sataa ei tarvitse tehdä töitä, eikä aurinkoisiakaan päiviä työntekoon tuhlata. Indonesialainen elämäntapa ei ole hassumpi vaikka siitä kunnianhimo puuttuukin. Eläkesäästämisen sijaan hankitaan lapsia joiden kanssa asutaan koko loppuelämä. Kukaan ei janoa omaa kämppää tai ihmeempää omaisuutta (kännykkää lukuunottamatta), semmoiseen ei olla totuttu eikä tulevaisuuskaan näytä sellaisia tuovan. Porukka tulee Wehillä näinkin toimeen ja elää onnellisena.

Parin päivän jälkeen samaan bungalow kylään saapui suomalainen toveri ja moni ihmetteli miten pehmeältä ja rauhalliselta suomen kieli kuulostaakaan. Esimerkiksi kiina ja thai kuulostavat vinkuvalta valitukselta, saksaa ei pidetty kovin romanttisena ja kaikki 'kuumaperuna' -kieletkin saivat maininnan. Toisella viikolla kolmas suomalainen löysi tiensä saman ruokapöydän ääreen ja viipyi samalla seudulla yhtä pitkään kuin minäkin. Jos samanlainen härmäläisiin törmäily jatkuu joudun puhumaan reissulla enemmän suomea kuin muita kieliä yhteensä.

Nyt pitäisi toipua paratiisista ja kuluttaa yksi päivä Medanissa, kaupungissa mikä on yltänyt useampaankin otteeseen erilaisille Maailman rumin kaupunki -listoille. Omalla listallani se on vasta sijalla kolme joten varmaan yhden päivän helposti kestää vaikka suunnitellessa tulevaa. Repun sisältö nyt pitäisi aluksi saada kuivattua, bussimatkalla satoi ja tavaratila ei näemmä ollut vesitiivis. 14-tuntinen kyyti muuten oli aika kuiva, indohitit pyörivät kajareissa melkein läpi yön paikallisen musiikkiteollisuuden polkiessa jossain 80-luvun tasolla. Reissussa pienet jutut kuten kunnon muovipussit ja korvatulpat ovat kultaakin arvokkaampia.

Hauskaa myöhästynyttä Deepavalia ja Hari Rayaa, tuommoiset pyhät juhlat meni ohi männä viikoilla.