Paikat muuttuvat vuosien varrella, tiesin tämän mutta toivoin syrjäisen Toban ehkä pysyneen jossain määrin mukavana, en ollut kuullut yhtään huonoa asiaa koko mestasta. Ensi näkemä olikin aikamoinen pettymys kun lautta rantautui Tuk Tukiin, rannat olivat täynnä loistohotellimaisia resortteja ja kiinalaiset turistilaumat päästelivät menemään vesiskoottereilla. Tervetuloa rauhattomuuden tyyssijaan.
Tuk Tuk on kuin Bali pienoiskoossa. Jokainen paikallinen haluaa myydä sinulle jotain, joka puolella on pelkästään baareja, hotelleja ja matkamuistomyymälöitä. Kilpailu on veristä varsinkin näin sesongin ulkopuolella. Suurin ällistys kuitenkin tapahtui kun moni paikallinen tuli puhumaan kanssani suomenkieltä. Täällä käy kuulemma niin paljon suomitravellereita että ovat oppineet perustervehdykset ynnä muut. Nytkin joka toisessa hotellissa asusti suomalainen. Tottakai yritin opettaa paikallisille suomalaisia törkeyksiä kohteliaisuuksina. Jos onnistuin niin joku epäonninen härmäläinen tulee yllätetyksi esimerkiksi ''XXX XXXXX poromies!'' tervehdyksellä. Priceless.
Muutamat rakennukset vielä muistuttivat telkkarissa 8 vuotta sitten esiteltyjä hippiklubeja joista saa taikasieniä tai vuorten vihreää kultaa, mutta välimerta muistuttavat kivitalohuvilat olivat vallanneet lähes koko kylän, vähintään kaikki kauniit rantatontit.
Talsin niemestä pois rantatietä pitkin ja alle puolessa tunnissa löytyikin jotain vähän rauhaisampaa, perinteitä vaaliva Uncle Mas Bungalows, kaukana kaikista nykyajan hömpötyksistä. Tai kyllä näillä sähköt jo oli. Toban alkuperäiskansaa on Batak heimo, jolla oli tapana rakentaa talot veneen muotoisiksi, ja Massimukselta vuokrasinkin oman tällaisen mökin muutamalla eurolla. Sumatra on osoittautunut Indonesian halvimmaksi seuduksi, ja mikä parasta täällä myös ateriat ovat riittävän isoja, Batak ruuat sitä paitsi koko maan parhaita! Järvi alkoi pikku hiljaa saada jotain positiivisia fiiliksiä aikaan.
Batak mökit ovat kattoa lukuunottamatta kokonaan puuta, pelti on korvannut palmunlehdet katon roolissa. Se luokin aika jännän atmosfäärin varsinkin kun sataa, rummutus on melkoinen. Toinen hauska pointti on aamuaurinko joka lämmittää katon polttavan kuumaksi ja lämpö säteilee katonrajassa sijaitsevan sängynkin luo. Todella mukava herätä tällä tavoin viileän yön jälkeen. Muita hassutuksia ovat niin pienet ovet että on pakko kumartaa kunnioittavasti sisään astuessaan.
Toba sijaitsee entisen jättiläistulivuoren jäännöksissä, sen verta korkealla merenpinnasta ollaan että iltaisin on hyvä pistää pitkähihainen päälle, lämpötila laskee jopa 20 celciukseen. Itseasiassa yksi yö heräsin siihen kun oli kylmä, olin jo ehtinyt kokonaan unohtaa tällaisen tunteen. Nyt sitten taas muistan vihaavani kylmyyttä, se on kurjuutta pahimmillaan. Samalla järven liplatus ja heinäsirkkojen sirinä tuo vähän mieleen Suomen kesät. Ah kuinka niitä kaipaankaan. En varmaankaan ole ainoa...
Mutta sitten kiinalainen uusivuosi päättyi ja kantonilaiset katosivat koteihinsa. Kadut tyhjenivät täysin ja Tuk Tukin maine tuli esiin illalla. Esiin kömpivät ne juuri heränneet rebelit ja heinähannut jotka istuvat iltaa joka yö aamuaurinkoon asti. Iltaisin sain jotain otetta siitä mistä ne kaikki kehut ylipäänsä tulevat. Paikalliset tarjosivat viidakkoviiniä eli palmumehua, palmupuusta suoraan uutettua käynyttä mehuntapaista, ja tuli laulettua paikallisia lauluja ynnä muuta.
Polkupyörän vuokraus onnistui vihdoin kolmantena aamuna kun sain kiskottua itseni sängystä ylös ennen aamukymmentä ja sääkin oli hyvä. Reilu 80 kilometrin jumppa sai polvet muusiksi ja puhallettua vähän kipinää unelmaan joskus pyöräillä Euroopan tai edes kotimaan halki. Maisemat olivat ihan kohtuu kivoja mutta reitin varrella ei oikeastaan tullut mitään ihmeellistä vastaan. Puolivälissä jouduin pysähtymään vesipuhvelilauman ylittäessä tietä.
Onnistuin myös hieman masentumaan joka lisäsi alun melankoliaa. Surullisesti olen nyt kiintynyt hyvin paljon lukemiseen, eihän se syyttä ole yksi historian suosituimpia harrastuksia. Sain 500-sivuisen Tyynenmeren taisteluista kertovan eepoksen täällä loppuun, ja oli haikeaa heittää hyvästit sankareille joiden tekoja ja ajatuksia oli tullut seurattua vierestä päivätolkulla, ja joista mukavimmat menivät vielä heittämään veivinsä loppupuolella. Ehkä olen tunteellinen mutta onnistun usein elämään fiktiivistenkin hahmojen rinnalla, oppia kunnioittamaan ja vihaamaankin heitä ja mitä he edustavat. Oo-rah! Ehkä kotipuolessa tästä iltoja pidentävästä pahasta tavasta pääsee eroon.
Toballa aluksi harmitti kovasti se että mestat eivät vastanneet odotuksiani, vaikka oikeastihan ei pitäisi odottaa juuri mitään. Ja tämä on ensimmäinen kerta koko reissulla kun näin on käynyt, ehkä juuri siksi tunne on outo. Nyt viidentenä päivänä kun on hyväksynyt nykytilan ja oppinut alueen tavoille tekisi mieli jäädä vielä pariksi yöksi mutta käteinen alkaa hupenemaan ja pakko viilettää johonkin kaupunkiin. Toballa on helppo alun ihmettelyn jälkeen unohtaa aika ja antaa laineiden liplattaa, tai unohtaa päivät ja keskittyä iltoihin. Kyllä se taitaa olla maineensa arvoinen.
Nyt taitaa käydä niin että lupaamani Manijau järvi jää katsastamatta, vissiin ihan oikeasti alkaa luunkovan travellerin ote lipsua. Seuraavaksi juna kulkee pohjoiseen, takaisin kuumien aaltojen ääreen.
Viimenen ote vielä Medanista, Sumatran linkkikaupungista. Tapasin joukon hassuja paikallisia joiden kanssa vierähti kaksi päivää. Käytiin uimahallissa joka osoittautuikin 5 tähden hotelliksi ja muuta hassua. Huomenna maanantaina matkaan takaisin Penangiin Malesiaan.
Kuvia Lake Tobalta:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Sumatra/
Tuttu tunne, että hienon kirjan loppuminen voi aiheuttaa melankoliaa! Mutta se ja kutistuvat yöunet ovat kuitenkin pieni hinta siitä, että pääsee liikkumaan ees taas historiassa ja muissa maailmoissa.:)
VastaaPoistaTuo ovikuva on tosi hauska, Arto in Wonderland!:)