Löysin itseni Cebu Cityn lentokentältä joskus keskiyön aikaan. Kaverini Otto oli ehkä saapumassa neljän aikaan aamuyöstä, en ollut ehtinyt saamaan varmistusta. Kellon lyödessä lähemmäs kuutta hänkin pääsi vihdoin paikalle ja olo oli yhtäkkiä paljon kotoisampi. Ratsastimme taksille Cebun auringonnousuun.
Kuten kaikki muutkin Filippiinien kaupungit, oli Cebukin tylsä ja nähty viidessä tunnissa, tai emme varmaankaan olisi halunneet nähdäkään niitä osia mitkä jäivät näkemättä. Taksilla tuli painettua pitkästä aikaa aika paljon, noin 20 minuutin kyyti kaupungissa maksaa euron, ja kun tuo vielä jaetaan kahteen pekkaan niin tulee ylimukavan öky olo. Myöhemmin päädyimme jopa ajamaan erään 2,5 tunnin landepätkän taksilla, 3,5 euroa per naama.
Cebusta pötkittiin pidemmittä puheitta pienille lähisaarille, Bantayanille ja sen jälkeen Malapascualle. Sijaintimme on siis Keski-Filippiineillä, Visayasin provinssissa. Bantayan on rauhallinen eli kahdelle hengelle tylsä paikka, mutta reissuna todisti että Filippiineillä on rantaa joka puolella. Sitä näkyi bussista, laivasta ja teitä käppäillessä. Bantayanista mielenkiintoisimpana faktana mainittakoon kananmunien määrä, niitä kärrätään saarelta pois 1,3 miljoonaa päivässä.
Malapascualle onnistuimme siirtymään julkisia kulkuvälineitä käyttäen melkein uudella halpuusennätyksellä, mutta juuri matkan lopussa jouduimme pienen pyörityksen kohteeksi ja muuten vauhdikas maisemanvaihto huipentui yli tunnin veneessä istumiseen sen täyttymistä ja lähtöä odotellessa. Odotus oli onneksi sen arvoista, Malapascualla on ehdottomasti hienoin samettihiekka mikä on varpaitteni välissä hiertänyt ja upea merenalainen maailma. Niin upea että Odekin aloitti sukellusharrastuksen käymällä läpi kolmen päivän aloituskurssin.
Päädyimme jouluksi yöpymään 2 kk sitten uudelleenavattuun ja -nimettyyn Purple Snapperiin, missä 8 euroilla nukuimme parisängyssä monen ilmaisen lisukkeen lisäksi. Uima-allas esimerkiksi on yllättävän leppoisa jopa pienellä saarella. Uusi omistaja oli myös niin mukava heppu että tarjosi meille ilmaisen jouluaterian (grillikanaa, kaalisalaattia, seesamilla maustettuja sieniä, kuorineen paistettuja perunalohkoja, grillattua tonnikalaa ja suklaamoussea) millä pääsi kyllä perinteiseen jouluähkyyn.
Jouluyönä kävimme myös pienessä joulukirkossa, jossa veisattiin Happy Birthday To You rakkaalle Jeesukselle. Diggaan aivan valtavasti filipinojen tapaa ottaa uskonnostaan kaikki positiivinen irti ja juhlia mitään häpeilemättä.
Malapascualta matka jatkui takaisin vähän isommalle saarelle, Boholiin, joka on kuuluisa sadoista kukkuluista ja hassuista Tarsier kääpiöapinoista. Koska tykkäämme karvaisista palleroista keskityimme kuuluisien kumpareiden sijasta ahtaampiin paikkoihin. Majoituimme viidakon keskelle Nuts Huts nimiseen bambuhotelliin lähelle luolia, vesiputouksia ja eläinpaljoutta. Tuli käytyä retkellä satoja metrejä pitkässä luolassa johon osasto japanilaisia sotilaita oli linnoittautunut Toisen Maailmansodan jälkeen, taisteltua koskimaisten vesiputousten virtaa vastaan ja tyydyttyä tasapeliin, sekä vierailtua jo mainittujen Tarsierien suojelulaitoksessa.
Nämä marsun kokoiset maailman söpöimmät (tai pelottavimmat, riippuen mistä tykkää) elukat ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon lukuisten muitten aasialaisten eläinlajien tapaan joten niille on rakennettu oma Tarsier Sanctuary suojelu- ja lisääntymisalue. Perimmäinen syy rakentamiselle on kuitenkin se, että muuten tarsut raijattaisiin laittomiin eläintarhoihin uteliaiden turistien pällisteltäväksi, ja vankeudessa nämä tuppaavat kuolemaan vuodessa. Suojelutiluksilla taasen näimme yksilön joka oli elänyt vapaasti jo 18 vuotta! Eli me olemme luoneet tarpeen johon on vastattu kestämättömällä tarhaamisella johon on vastattu suojeluprojekteilla, kaikki mikä käytännössä häiritsee pikkuapinain elämää. Tarsuraukat. Mutta söpöjä olivat ja Sanctuaryssa vierailemalla tuli tuettua suojelun jatkumista.
Uusi vuosi iskee päälle ja sen ollessa yksi maan vilkkaimmista juhlista, on ruuhkaakin tullut vastaan. Seisoimme kuin muussattu tonnikala tunnin bussissa johon oli tungettu arviolta sata henkeä, hyppäsimme laivaan joka onneksi ei ollut yhtä täynnä tai meistä olisi saattanut tulla tonnikalan ruokaa, ja saavuimme taasen uuteen määränpäähän, tulivuorten täytteiselle Camiguin saarelle. Saapa nähdä saataisko kunnon laavailotulitus uudeksi vuodeksi!
Pari kuvaa:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Philippines/Visayas1/
perjantai 31. joulukuuta 2010
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Syvää Joulua!
Kuva (kyl, minähän se siinä! Klikkaamalla suurenee) tiivistää aika hyvin mitä viikon aikana on tapahtunut. Kävin sukeltamassa 66 vuotta sitten uponneissa japanilaisissa sotalaivoissa mikä oli ehdottomasti yksi upeimmista seikkailuistani tähän mennessä. Tuntui kuin eläisi jotain elokuvaa tai fantasiaa, juuri näitä juttuja mitä ei uskoisi koskaan kokevansa livenä. Mitään elokuvista tuttuja jättiläistursaita tai todellisia jännitystekijöitä sentään ei ollut ympärillä. Titanic -leffan tunnuskappale tosin on täällä aika suosittu karaokehitti.
Toisekseen joulu on vallannut Filippiinit. Täällä on joululaulukulkueita, paraateja, koristelukilpailuita, jouluhuumaa ja -tunnelmaa joka vaihtelee hurmaavan, hartaan ja naurettavan välillä. Ei pelkästään shoppailua. Kreisein tapahtuma oli kolmipyöräisten mopojen joulukisa, jossa pisteitä sai kulkuneuvon jouluhenkisyydestä ja jostain malliajosta eli ilmeisesti kerrankin liikennesääntöjen noudattamisesta. Yhdenkin katolla Joulupukki ja Jeesus nuket ratsastivat yhdessä yksisarvisella satojen vilkkuvalojen ja pumpulin seassa.
Lähetin Suomeen päin kasan joulukortteja, tosin pahoin pelkään etteivät ehdi ennen pyhiä. Postitoimisto oli niin etäisessä kolkassa etten osaa sanoa käyttävätkö pullopostia vai kirjekyyhkyä. Osa korteista on kosteusvaurioisia, tuli vahingossa vähän merisuolalla maustettua niitä ja muita kamoja.
Tahtoisin kovasti kehua tässä vaiheessa Filippiinien ystävällistä ja yltiöpositiivista elämänmenoa ja kulttuuria, mutta vasta yksi osa maasta on nähty ja se oli kuulemma kaikkein turmeltumattomin. Nyt olen taas Manilassa päivän tai kaksi, laivamatka tänne sujui rauhallisissa vesissä mitä nyt meille näytettiin kokonaiset 4 eri katastrofielokuvaa joista yksi liittyi laivaonnettomuuksiin. Pistän tämän Jumalan siunauksiin luottavan miehistön huumorintajun piikkiin. Ystäväni Otto saapuu maahan lähipäivinä ja lähdemme siitä sitten pariksi viikoksi Visayasin saaristoon Keski-Filippiinejä valloittamaan.
Tässä kuvia menneiltä viikoilta, oikein iso (tylsä) joulupaketti:
Palawan: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Philippines/Palawan/
Coron: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Philippines/Coron/
perjantai 10. joulukuuta 2010
Haistan Palawan
Palawan on ohut ja pitkä saari, Filippiinien läntisin osa. Viime päivinä tuli laidunnettua sen pohjoisosissa joita kuvaillaan maan luonnollisimpina säilyneiksi. Täällä on niin vähän ihmisiä ja paljon hyviä lakeja roskaamista vastaan että maisemista jäi todella kaunis ja puhdas muisto.
Tuli käytyä mm. veneellä melomassa pari kilometriä pitkässä luolassa jonka läpi virtaa joki. Huimia riippukiviä, muodostumia, holvimaisia saleja, lepakonpaskaa ja aikamoinen turistiteollisuus rakennettu siihen ympärille. Tämä The Subterranean River Sabangissa yritettiin äänestää luonnonihmeeksi vuosi pari sitten muttei päässyt ihan loppuun asti. Eikä se nyt niin ihmeellinen ollutkaan, kaunis kyllä. Vielä kauniimpi oli kaksituntinen patikointi viidakon läpi jokiluolan luo ja lopulta takaisin - liaaneja, mangroveja, apinoita ja kaikenlaisia käsittämättömiä luonnonmuokkauksia.
Matkalla sinne minne aurinko ei paista
Pari ekaa yötä olivat pilvettömiä ja kerran sähkökatko korosti pimeyttä entisestään jolloin komea eteläinen tähtitaivas pääsi oikeuksiinsa. Viime reissulla vannoin hankkivani tietoa tähtikuvioiden tunnistamisesta mutta se tietenkin unohtui, vain Orionin bongaaminen onnistuu tällä hetkellä.
Öisistä puuhista sen verran että kerran rukoilijasirkka hyppäs suihkuhuussissa kimppuuni. Matsin jälkeen seurailin sen puuhia viitisen minuuttia mutten oppinut uusia kungfu liikkeitä.
Sabangista otin bussintapaisen pidennetyn jeepin eli jeepneyn, joka tungettiin ihan liian täyteen sakkia. Koputin kattoon oikeaan aikaan ja pääsin hyppäämään kyydistä reitin ainoassa risteyksessä. Ei muuta kuin tien viereen odottelemaan seuraavaa ja käytännössä mitä tahansa bussia joka kulki pohjoiseen. Ei tarvinnut kauaa odottaa ja illalla olin Tay Tayssa. Mitään sanomaton paikka, aamulla ennen seuraavaa bussia ehdin nopeasti vilkaista espanjalaisten aikanaan rakentamaa linnoitusta ja kirkkoa.
Elämäni pomppuisimman mutta melkein lyhimmän bussikyydin jälkeen saavuin El Nidoon eli Pesään. Pesä on laiturikylä alueen ihmeellisimpään saaristoon joka koostuu sadoista merestä kohoavista 50 - 100 metrisistä kallioista. Lähes jokaisella saarella on jonkinlainen pieni hiekkaranta ja pusikko, usein myös rauhaisa laguuni. Osaan laguuneista pääsee veneellä, osaan uimalla, osaan vain kömpimällä pienestä aukosta. Kävin tällä alueella veneretkellä, melomassa ja sukellusretkellä, ja täytyy sanoa että on yksi hulppeimmista tantereista mitä olen kokenut. Paratiisi! Tämän tosin ovat huomanneet muutkin ja turisteja on melkein parviksi asti, joten seuraavassa kymmenessä vuodessa täältä on korallit tallattu ja rannat yksityistetty. 8 vuotta alueella asunut sukeltaja herra Seadog on seurannut kehitystä ja uskoo vielä nopeampaan tuhoon.
Rannat niin lumenvalkoisia että palavat kuvissa puhki
Joulu on tulossa. Eräs yö heräsin siihen kun talon ohi huristi joku tuunattu bassoauto pumpaten Jouluyö, Juhlayötä. Tällä hetkellä sataa ja naapurissa kuunnellaan Elviksen koottuja joululauluja ja jengi tuulettaa. Kingille pitää antaa kyllä pisteet, osaa nostattaa tunnelmaa.
Botski Busuangan saarelle lähtee keskiyön aikoihin, puinen rotisko joka on kuitenkin kellunut jo kauan joten todennäköisyydet ovat haaksirikkoutumista ja Crusoen elämää vastaan. Nyt on tosin perjantai. Määränpäässä odottaakin sitten useampi hylky ja hylkysukellus Coronin vesissä.
Tuli käytyä mm. veneellä melomassa pari kilometriä pitkässä luolassa jonka läpi virtaa joki. Huimia riippukiviä, muodostumia, holvimaisia saleja, lepakonpaskaa ja aikamoinen turistiteollisuus rakennettu siihen ympärille. Tämä The Subterranean River Sabangissa yritettiin äänestää luonnonihmeeksi vuosi pari sitten muttei päässyt ihan loppuun asti. Eikä se nyt niin ihmeellinen ollutkaan, kaunis kyllä. Vielä kauniimpi oli kaksituntinen patikointi viidakon läpi jokiluolan luo ja lopulta takaisin - liaaneja, mangroveja, apinoita ja kaikenlaisia käsittämättömiä luonnonmuokkauksia.
Pari ekaa yötä olivat pilvettömiä ja kerran sähkökatko korosti pimeyttä entisestään jolloin komea eteläinen tähtitaivas pääsi oikeuksiinsa. Viime reissulla vannoin hankkivani tietoa tähtikuvioiden tunnistamisesta mutta se tietenkin unohtui, vain Orionin bongaaminen onnistuu tällä hetkellä.
Öisistä puuhista sen verran että kerran rukoilijasirkka hyppäs suihkuhuussissa kimppuuni. Matsin jälkeen seurailin sen puuhia viitisen minuuttia mutten oppinut uusia kungfu liikkeitä.
Sabangista otin bussintapaisen pidennetyn jeepin eli jeepneyn, joka tungettiin ihan liian täyteen sakkia. Koputin kattoon oikeaan aikaan ja pääsin hyppäämään kyydistä reitin ainoassa risteyksessä. Ei muuta kuin tien viereen odottelemaan seuraavaa ja käytännössä mitä tahansa bussia joka kulki pohjoiseen. Ei tarvinnut kauaa odottaa ja illalla olin Tay Tayssa. Mitään sanomaton paikka, aamulla ennen seuraavaa bussia ehdin nopeasti vilkaista espanjalaisten aikanaan rakentamaa linnoitusta ja kirkkoa.
Elämäni pomppuisimman mutta melkein lyhimmän bussikyydin jälkeen saavuin El Nidoon eli Pesään. Pesä on laiturikylä alueen ihmeellisimpään saaristoon joka koostuu sadoista merestä kohoavista 50 - 100 metrisistä kallioista. Lähes jokaisella saarella on jonkinlainen pieni hiekkaranta ja pusikko, usein myös rauhaisa laguuni. Osaan laguuneista pääsee veneellä, osaan uimalla, osaan vain kömpimällä pienestä aukosta. Kävin tällä alueella veneretkellä, melomassa ja sukellusretkellä, ja täytyy sanoa että on yksi hulppeimmista tantereista mitä olen kokenut. Paratiisi! Tämän tosin ovat huomanneet muutkin ja turisteja on melkein parviksi asti, joten seuraavassa kymmenessä vuodessa täältä on korallit tallattu ja rannat yksityistetty. 8 vuotta alueella asunut sukeltaja herra Seadog on seurannut kehitystä ja uskoo vielä nopeampaan tuhoon.
Joulu on tulossa. Eräs yö heräsin siihen kun talon ohi huristi joku tuunattu bassoauto pumpaten Jouluyö, Juhlayötä. Tällä hetkellä sataa ja naapurissa kuunnellaan Elviksen koottuja joululauluja ja jengi tuulettaa. Kingille pitää antaa kyllä pisteet, osaa nostattaa tunnelmaa.
Botski Busuangan saarelle lähtee keskiyön aikoihin, puinen rotisko joka on kuitenkin kellunut jo kauan joten todennäköisyydet ovat haaksirikkoutumista ja Crusoen elämää vastaan. Nyt on tosin perjantai. Määränpäässä odottaakin sitten useampi hylky ja hylkysukellus Coronin vesissä.
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Tyynenmeren reunalla
Blogi virtaa näinä päivinä vauhdilla, joskin seuraavaan viikkoon tai kahteen ei välttämättä tule taas kirjoituksia.
Lento Filippiineille myöhästyi tunnilla kun aikamoinen kaatosade yllätti ja lentoyhtiön väen piti hommata jostain kaikille matkustajille sateenvarjot - koneeseen oli terminaalista kuitenkin 20 metrin kävely. Kone tärisi toisen tunnin ajan kun lennettiin varmaan suurimman pilven läpi mitä olen koskaan kokenut.
Määränpäässä alkoi sekamelskan ihmettely, maa muistuttaa enempi jotain Hondurasia kuin Aasiaa, ja minä kun luulin että Singapore oli alueen uniikki kohde. Katolilaisuus ja espanjalaisten ja amerikkalaisten perintö näkyy kaikkialla.
Manilassa kului ensin päivä etsiessä laiva-aikatauluja ja yhtiöitä, lopulta selvisi että lähes kaikki reitit Palawan saarelle, mikä oli ensimmäisenä listallani, olivat telakalla tai tauolla. Tämän jälkeen yritin hankkia netistä halvan lentolipun (kaupungista toiseen lentää parhaimmillaan alle 20 eurolla) mutta sitä ei lentoyhtiön sivuilta pystynytkään ostamaan. Yhtiön lipputoimistossa lippu oli positiivisena yllärinä pari sataa pesoa eli hyvän aterian verran halvempi.
Jätin pääkaupungin rauniokohteet ja muut nähtävyydet myöhemmälle visiitille, jalka on vieläkin vähän kipeä kun kävelee. Tällä nopealla katsahduksella jäi sama fiilis kuin monesta muustakin Aasian metropolista; rikkaita ja köyhiä on sikin sokin, ruokaa on jos jonkinlaista ja kaikenlaisia helppoheikkejä riittää. Vietinkin lopulta enempi aikaa hostellin kattoterassilla lukien uutisia jne., toisena iltana tarjolla oli jopa ilmaista viiniä mikä teki seuraavan aamun matkasta lentokentälle yhtä helvettiä.
Samalla terassilla hävisin pokeripöydässä heti ensimmäisessä jaossa (suora vs. täyskäsi) pienen setelin ja jouduin muistaakseni reissujeni ensimmäisen ryöstön kohteeksi - joku pölli yhteishuoneestamme kaapinovesta lukkoni! Uskon että tämä joku luuli että lukko oli hylätty siihen kun ei kerran ollut lukossakaan tai jotain vastaavaa, mutta aika nolo sattuma silti. Tarina vielä pahenee sillä että ostamani uusi lukko hajosi heti seuraavana päivänä eli tänään. Lienee aika siirtyä numerolukoista oikeisiin.
Mutta juu tätä päivitystä kirjoitan viidakon täyttämältä sormisaarelta eli täältä Palawanilta, Puerto Princessan kaupungista. Tulevina päivinä pitäisi käydä tsekkaamassa maanalainen joki eli jonkinlainen kilometrejä pitkä luola, kaikenlaista luonnonkaunista pikkusaaristoa ja lopulta hypätä Coron saarille sukeltamaan tusinan japanilaisen WWII hylyn ympärillä. Uusimman suunnitelman mukaan pysyn joulun yli Filippiineillä ja hankkiudun Borneolle vasta tammikuun puolivälissä.
Lento Filippiineille myöhästyi tunnilla kun aikamoinen kaatosade yllätti ja lentoyhtiön väen piti hommata jostain kaikille matkustajille sateenvarjot - koneeseen oli terminaalista kuitenkin 20 metrin kävely. Kone tärisi toisen tunnin ajan kun lennettiin varmaan suurimman pilven läpi mitä olen koskaan kokenut.
Määränpäässä alkoi sekamelskan ihmettely, maa muistuttaa enempi jotain Hondurasia kuin Aasiaa, ja minä kun luulin että Singapore oli alueen uniikki kohde. Katolilaisuus ja espanjalaisten ja amerikkalaisten perintö näkyy kaikkialla.
Manilassa kului ensin päivä etsiessä laiva-aikatauluja ja yhtiöitä, lopulta selvisi että lähes kaikki reitit Palawan saarelle, mikä oli ensimmäisenä listallani, olivat telakalla tai tauolla. Tämän jälkeen yritin hankkia netistä halvan lentolipun (kaupungista toiseen lentää parhaimmillaan alle 20 eurolla) mutta sitä ei lentoyhtiön sivuilta pystynytkään ostamaan. Yhtiön lipputoimistossa lippu oli positiivisena yllärinä pari sataa pesoa eli hyvän aterian verran halvempi.
Jätin pääkaupungin rauniokohteet ja muut nähtävyydet myöhemmälle visiitille, jalka on vieläkin vähän kipeä kun kävelee. Tällä nopealla katsahduksella jäi sama fiilis kuin monesta muustakin Aasian metropolista; rikkaita ja köyhiä on sikin sokin, ruokaa on jos jonkinlaista ja kaikenlaisia helppoheikkejä riittää. Vietinkin lopulta enempi aikaa hostellin kattoterassilla lukien uutisia jne., toisena iltana tarjolla oli jopa ilmaista viiniä mikä teki seuraavan aamun matkasta lentokentälle yhtä helvettiä.
Samalla terassilla hävisin pokeripöydässä heti ensimmäisessä jaossa (suora vs. täyskäsi) pienen setelin ja jouduin muistaakseni reissujeni ensimmäisen ryöstön kohteeksi - joku pölli yhteishuoneestamme kaapinovesta lukkoni! Uskon että tämä joku luuli että lukko oli hylätty siihen kun ei kerran ollut lukossakaan tai jotain vastaavaa, mutta aika nolo sattuma silti. Tarina vielä pahenee sillä että ostamani uusi lukko hajosi heti seuraavana päivänä eli tänään. Lienee aika siirtyä numerolukoista oikeisiin.
Mutta juu tätä päivitystä kirjoitan viidakon täyttämältä sormisaarelta eli täältä Palawanilta, Puerto Princessan kaupungista. Tulevina päivinä pitäisi käydä tsekkaamassa maanalainen joki eli jonkinlainen kilometrejä pitkä luola, kaikenlaista luonnonkaunista pikkusaaristoa ja lopulta hypätä Coron saarille sukeltamaan tusinan japanilaisen WWII hylyn ympärillä. Uusimman suunnitelman mukaan pysyn joulun yli Filippiineillä ja hankkiudun Borneolle vasta tammikuun puolivälissä.
torstai 25. marraskuuta 2010
Leijonakaupunki
Singaporen lentokenttä on valittu usein maailman parhaaksi, se on myös todella suosittu lentokentillä nukkuvien penninvenyttäjien piireissä. Koneeni laskeuduttua jäinkin hetkeksi ihastelemaan paikkaa - ilmaistarjontaa on netistä juomaveteen. Harmi että lähtevä lentoni on vasta niin myöhään keskipäivällä ettei paikalle kannata vaivautua jo edellisenä iltana. Matkustajana voisin vallata odotushuoneesta parikin penkkiä ja yöpyä ilmaiseksi.
Singapore on oma valtionsa, ei vain Kaakkois-Aasian keskus ja vaurain metropoli vaan myös oma piskuinen saarensa luonnonpuistoineen ja valuuttoineen. Täällä on korkeita taloja täynnä pankkeja, jättimäinen satama, lailla kielletty roskaaminen, tupakointi julkisilla paikoilla ja muunmuassa vessapöntön vetämättä jättäminen. Lopputulos on ehkä puhtain, osittain modernein ja kansainvälisin kaupunki mihin olen törmännyt.
Olin kuullut paljon juttuja Singaporesta, mutten oikeastaan tiennyt mitä tarkalleen odottaa. Ja pieni shokki siitä syntyikin. Ensin olin hämmentynyt siitä miten hyvin kaikki toimii liikenteestä lähtien, miten ränsistyneitä taloja ei näy missään, miten paikalliset tuntuivat ajattelevaisilta ja järkeileviltä. Tällä oli selvä ero Indonesian kaltaisiin maihin missä lapset kasvatetaan ilman kuria ja säännönmukaisuuksia. Kauan eläköön poliisivaltio!
Kuuluisia kielto- ja varoituskylttejä ei kuitenkaan ole tullut vastaan, eikä täällä ole nyt niin kallista kuin olin kuullut. 12 eurolla juuri ja juuri maksaa asumuksen ja ruuat per päivä, mutta helposti vuorokaudessa kuluu 20-30 euroa. Vähänkään juhlallisempi ruoka ja kaikki muu onkin sitten huomattavasti naapurimaita kalliimpaa. Jäätelö ja suklaa on kalliimpaa kuin Suomessa! Vettä voi juoda hanasta mikä on ulkomailla ihmeellistä ja uskomatonta. Ensimmäinen hörppy olikin aika pelokas mutta hengissä ollaan.
Kahtena päivänä kävelin kaupungin melkein läpikotaisin, tai omille jaloilleni ainakin riittävästi. Periksiantamattomana käytin puhkikuluneita sandaaleja ja sain toisen päkiäni kipeäksi joten päätin jättää yösafarin eläintarhassa väliin. Muutenkin täällä riittäisi kaikenlaista viihdettä benji-keinuista maailman suurimpaan maailmanpyörään ja segway kilpa-ajoihin. Jopa vedenpuhdistuslaitoksella on oma viihdekeskuksensa.
Kaupunki on täynnä tuhansia ravintoloita ja kauppoja, hauskin näkemäni liike oli ehkä ukuleleihin erikoistunut. Ruokaa on joka maasta. Elektroniikkaa on joka paikassa, sekä hyllyillä että talojen seinillä mainostauluina. Joululaulut ovat alkaneet mutta onneksi soivat usein hillittyinä jazz-versioina, joulukatukin tuli nähtyä. En ostanu yhtikäs mitään, paitsi hedelmiä ja vastaavia. Tuli jopa kokeiltua halal salamia ja paikallista patonkia, molemmat aika mauttomia. Suola tuntuu olevan aines joka unohtuu ruuista usein vaikka lämpötila onkin hikinen 30 astetta joka päivä. Molempina iltapäivinä on satanut mikä on lisännyt viihtyvyyttä huomattavasti.
Nyt Singaporen koettuani olen yrittänyt miettiä miten tämän paikan selittäisi muille, ja tulen varmaan epäonnistumaan yhtälailla kuten kaikki muutkin matkaajat joita olen tavannut. Ero muihin kaupunkeihin on suunnaton, mutta silti kaikki on jollain tapaa tuttua. Katujen varsilla on puuistutuksia kuten Helsingissä mutta puut ovat palmuja ja sen sellaisia. On englantia keskenään puhuvia bisnesmiehiä kuin Wall Streetillä konsanaan mutta kaikki nämä ovat kiinalaisia. On taidetta kaduilla, sekä länsimaista että itämaista. On aasialaisia katukeittiöitä mutta niihin normaalisti liittyvä sotku uupuu. On kuuma, mutta siitä aiheutuvat kuvotustuoksut puuttuvat. Kukaan ei hymyile ellei heille hymyile ensin.
Tämä on meikäläiselle ennenkuulumaton yhtälö. Ikään kuin kaikki tietämäni erot Aasian ja Euroopan välillä olisivat unohtuneet. Tunnen oloni täällä kotoisammaksi kuin muissa alueen kaupungeissa. Silti vaurauden sivuvaikutuksia kuten pinnallisuutta ja shoppailun palvomista näkyy, ja jotenkin päällimmäisenä ajatuksena on ihmetys siitä että miksikäs nämä aasialaiset yrittävät täällä leikkiä New Yorkia. Lienee parasta etten jää tänne jumiin tai paikallisten stressi vielä tarttuu.
Kuvia Singaporesta:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Singapore/
Kuvia Pulau Wehiltä:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Pulau%20Weh/
Singapore on oma valtionsa, ei vain Kaakkois-Aasian keskus ja vaurain metropoli vaan myös oma piskuinen saarensa luonnonpuistoineen ja valuuttoineen. Täällä on korkeita taloja täynnä pankkeja, jättimäinen satama, lailla kielletty roskaaminen, tupakointi julkisilla paikoilla ja muunmuassa vessapöntön vetämättä jättäminen. Lopputulos on ehkä puhtain, osittain modernein ja kansainvälisin kaupunki mihin olen törmännyt.
Olin kuullut paljon juttuja Singaporesta, mutten oikeastaan tiennyt mitä tarkalleen odottaa. Ja pieni shokki siitä syntyikin. Ensin olin hämmentynyt siitä miten hyvin kaikki toimii liikenteestä lähtien, miten ränsistyneitä taloja ei näy missään, miten paikalliset tuntuivat ajattelevaisilta ja järkeileviltä. Tällä oli selvä ero Indonesian kaltaisiin maihin missä lapset kasvatetaan ilman kuria ja säännönmukaisuuksia. Kauan eläköön poliisivaltio!
Kuuluisia kielto- ja varoituskylttejä ei kuitenkaan ole tullut vastaan, eikä täällä ole nyt niin kallista kuin olin kuullut. 12 eurolla juuri ja juuri maksaa asumuksen ja ruuat per päivä, mutta helposti vuorokaudessa kuluu 20-30 euroa. Vähänkään juhlallisempi ruoka ja kaikki muu onkin sitten huomattavasti naapurimaita kalliimpaa. Jäätelö ja suklaa on kalliimpaa kuin Suomessa! Vettä voi juoda hanasta mikä on ulkomailla ihmeellistä ja uskomatonta. Ensimmäinen hörppy olikin aika pelokas mutta hengissä ollaan.
Kahtena päivänä kävelin kaupungin melkein läpikotaisin, tai omille jaloilleni ainakin riittävästi. Periksiantamattomana käytin puhkikuluneita sandaaleja ja sain toisen päkiäni kipeäksi joten päätin jättää yösafarin eläintarhassa väliin. Muutenkin täällä riittäisi kaikenlaista viihdettä benji-keinuista maailman suurimpaan maailmanpyörään ja segway kilpa-ajoihin. Jopa vedenpuhdistuslaitoksella on oma viihdekeskuksensa.
Kaupunki on täynnä tuhansia ravintoloita ja kauppoja, hauskin näkemäni liike oli ehkä ukuleleihin erikoistunut. Ruokaa on joka maasta. Elektroniikkaa on joka paikassa, sekä hyllyillä että talojen seinillä mainostauluina. Joululaulut ovat alkaneet mutta onneksi soivat usein hillittyinä jazz-versioina, joulukatukin tuli nähtyä. En ostanu yhtikäs mitään, paitsi hedelmiä ja vastaavia. Tuli jopa kokeiltua halal salamia ja paikallista patonkia, molemmat aika mauttomia. Suola tuntuu olevan aines joka unohtuu ruuista usein vaikka lämpötila onkin hikinen 30 astetta joka päivä. Molempina iltapäivinä on satanut mikä on lisännyt viihtyvyyttä huomattavasti.
Nyt Singaporen koettuani olen yrittänyt miettiä miten tämän paikan selittäisi muille, ja tulen varmaan epäonnistumaan yhtälailla kuten kaikki muutkin matkaajat joita olen tavannut. Ero muihin kaupunkeihin on suunnaton, mutta silti kaikki on jollain tapaa tuttua. Katujen varsilla on puuistutuksia kuten Helsingissä mutta puut ovat palmuja ja sen sellaisia. On englantia keskenään puhuvia bisnesmiehiä kuin Wall Streetillä konsanaan mutta kaikki nämä ovat kiinalaisia. On taidetta kaduilla, sekä länsimaista että itämaista. On aasialaisia katukeittiöitä mutta niihin normaalisti liittyvä sotku uupuu. On kuuma, mutta siitä aiheutuvat kuvotustuoksut puuttuvat. Kukaan ei hymyile ellei heille hymyile ensin.
Tämä on meikäläiselle ennenkuulumaton yhtälö. Ikään kuin kaikki tietämäni erot Aasian ja Euroopan välillä olisivat unohtuneet. Tunnen oloni täällä kotoisammaksi kuin muissa alueen kaupungeissa. Silti vaurauden sivuvaikutuksia kuten pinnallisuutta ja shoppailun palvomista näkyy, ja jotenkin päällimmäisenä ajatuksena on ihmetys siitä että miksikäs nämä aasialaiset yrittävät täällä leikkiä New Yorkia. Lienee parasta etten jää tänne jumiin tai paikallisten stressi vielä tarttuu.
Kuvia Singaporesta:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Singapore/
Kuvia Pulau Wehiltä:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Pulau%20Weh/
maanantai 22. marraskuuta 2010
Pulau Weh
Indonesia on pahimmillaan synkkä paikka ja parhaimmillaan mitä kaunein, niin inhimillisissä olosuhteissa kuin luonnon koreudessakin mitattuna. Jokainen kaupunki on tuo ensimmäinen ääripää, toisen löytyessä pienempien saarien pienistä yhteisöistä. Paratiisisaari Pulau Weh todisti tämän minulle jälleen, sen Ipoih rannan syrjäiset asukkaat opettivat meikäläiselle taas jotain iloisen elämän perusasioista.
Onnistuin löytämään tieni saaren vanhimpaan pystyssä olevaan bungalow majaan, jolla on ikää ainakin 15 vuotta, ehkä enemmän. Majani verannalta oli suora näkymä laguuniin, jonka yli aurinko nousee, ja viereiselle 15 m pitkälle biitsille. Merituuli puhaltaa viileästi ikkunasta eikä ilmastointia tai tuuletinta tarvitse. Tarvittaessa vielä raikkaammat unet sai kun nukkui verannalle ripustamassani riippumatossa, joka on ehdottomasti yksi tärkeimmistä matkatavaroistani.
Ihan napakympistä asumuksesta ei voi puhua, polku majaan ja rannalle on olematon ja puskien peittämä, ranta oli kohdallani pelkkiä suuria hankalia kiviä, vessa kaukainen ulkohuussi ja palmunlehväkatos estää auringon pääsyn verannalle mikä pitää hyttyset paikalla. Ihan jees kuitenkin 3 euron päivävuokralla.
Ensimmäisenä aamuna koikkelehdin rantakiville merta tervehtimään. Aamulla oli nousuvesi ja silloin kiviltä voisi hypätä uimaan. Jäin kuitenkin katselemaan ympärilleni ja bongasin muun muassa 6 pientä hainpoikasta (silakan mittaisina), perhos- ja enkelikaloja eri värisinä, mustekalan ja kaiken kokoisia liskoja. Kun kipusin rinteen päälle ravinteliin tuli matkalla apinoita vastaan. Ruokailuterassin luota koirat lähtivät apinoiden perään, vieressä olleet vuohet eivät olleet moksiskaan. Kun ruoka tuotiin pöytään kolme kissaa tuli silmät suurina maukumaan suupaloja. Kattien koosta päätellen ne eivät osaa enää ollenkaan metsästää saaren peittävässä viidakossa, turistien hemmoteltavana on helpompaa. Tai kenties viidakossa ne juuri olisivatkin saaliita. Illalla viereisestä pikkusaaresta lensi lahden yli isoja lepakoita, kaikenlaiset sirkat sirisivät ja tutustuin Pabloon, maailman suurimpaan gekkoon joka asuu majani kattorakenteissa. Sen lempiruokaa ovat maailman suurimmat kuoriaiset jotka lentelivät päätä pahkaa joko kattolamppuani päin tai hämähäkinverkkoihin. Että tällainen naapurusto.
Kaksi viikkoa pyörähti ohi nopeasti, mutta syy oli enempi ihmisissä kuin eläimissä. Ekat päivät kuluivat valehtelematta kokonaan ruokapöydän ympärillä seurustellessa ja syödessä ehkä Indonesian parasta ruokaa, tai vähintään maan parhaita perunoita. Mama Mia's majatalossa asiakkaita kohdellaan kuin perheenjäseniä ja kaltaisiani lapsosia tahdotaan lihottaa. Pulau Weh taas on paikka jonne reissataan päästäkseen eroon diskoista ja turistiansoista. Tapasin vapaaehtoistyöntekijöitä, vaihto-opiskelijoita kaupungista joka ei ole matkaoppaissa, himoreissaajia, sukeltajia, nuoria ja vanhoja - kaikki yhtälailla hörhöjä ja sekopäitä kuten minäkin.
Saarelle on kotiutunut vuosien mittaan puolentusinaa eurooppalaista, kaikki naimisissa paikallisten kanssa. Enkä ihmettele, reissaajien yleisin mielipide oli että hekin asettuisivat mielellään juuri tällaiseen paikkaan. Stressi ei näkynyt yhdessäkään hetkessä. Paikallisten työpanos per päivä oli verrattavissa siihen mitä Suomessa saadaan aikaan 2-3 tunnissa. Tietty jos sataa ei tarvitse tehdä töitä, eikä aurinkoisiakaan päiviä työntekoon tuhlata. Indonesialainen elämäntapa ei ole hassumpi vaikka siitä kunnianhimo puuttuukin. Eläkesäästämisen sijaan hankitaan lapsia joiden kanssa asutaan koko loppuelämä. Kukaan ei janoa omaa kämppää tai ihmeempää omaisuutta (kännykkää lukuunottamatta), semmoiseen ei olla totuttu eikä tulevaisuuskaan näytä sellaisia tuovan. Porukka tulee Wehillä näinkin toimeen ja elää onnellisena.
Parin päivän jälkeen samaan bungalow kylään saapui suomalainen toveri ja moni ihmetteli miten pehmeältä ja rauhalliselta suomen kieli kuulostaakaan. Esimerkiksi kiina ja thai kuulostavat vinkuvalta valitukselta, saksaa ei pidetty kovin romanttisena ja kaikki 'kuumaperuna' -kieletkin saivat maininnan. Toisella viikolla kolmas suomalainen löysi tiensä saman ruokapöydän ääreen ja viipyi samalla seudulla yhtä pitkään kuin minäkin. Jos samanlainen härmäläisiin törmäily jatkuu joudun puhumaan reissulla enemmän suomea kuin muita kieliä yhteensä.
Nyt pitäisi toipua paratiisista ja kuluttaa yksi päivä Medanissa, kaupungissa mikä on yltänyt useampaankin otteeseen erilaisille Maailman rumin kaupunki -listoille. Omalla listallani se on vasta sijalla kolme joten varmaan yhden päivän helposti kestää vaikka suunnitellessa tulevaa. Repun sisältö nyt pitäisi aluksi saada kuivattua, bussimatkalla satoi ja tavaratila ei näemmä ollut vesitiivis. 14-tuntinen kyyti muuten oli aika kuiva, indohitit pyörivät kajareissa melkein läpi yön paikallisen musiikkiteollisuuden polkiessa jossain 80-luvun tasolla. Reissussa pienet jutut kuten kunnon muovipussit ja korvatulpat ovat kultaakin arvokkaampia.
Hauskaa myöhästynyttä Deepavalia ja Hari Rayaa, tuommoiset pyhät juhlat meni ohi männä viikoilla.
Onnistuin löytämään tieni saaren vanhimpaan pystyssä olevaan bungalow majaan, jolla on ikää ainakin 15 vuotta, ehkä enemmän. Majani verannalta oli suora näkymä laguuniin, jonka yli aurinko nousee, ja viereiselle 15 m pitkälle biitsille. Merituuli puhaltaa viileästi ikkunasta eikä ilmastointia tai tuuletinta tarvitse. Tarvittaessa vielä raikkaammat unet sai kun nukkui verannalle ripustamassani riippumatossa, joka on ehdottomasti yksi tärkeimmistä matkatavaroistani.
Ihan napakympistä asumuksesta ei voi puhua, polku majaan ja rannalle on olematon ja puskien peittämä, ranta oli kohdallani pelkkiä suuria hankalia kiviä, vessa kaukainen ulkohuussi ja palmunlehväkatos estää auringon pääsyn verannalle mikä pitää hyttyset paikalla. Ihan jees kuitenkin 3 euron päivävuokralla.
Ensimmäisenä aamuna koikkelehdin rantakiville merta tervehtimään. Aamulla oli nousuvesi ja silloin kiviltä voisi hypätä uimaan. Jäin kuitenkin katselemaan ympärilleni ja bongasin muun muassa 6 pientä hainpoikasta (silakan mittaisina), perhos- ja enkelikaloja eri värisinä, mustekalan ja kaiken kokoisia liskoja. Kun kipusin rinteen päälle ravinteliin tuli matkalla apinoita vastaan. Ruokailuterassin luota koirat lähtivät apinoiden perään, vieressä olleet vuohet eivät olleet moksiskaan. Kun ruoka tuotiin pöytään kolme kissaa tuli silmät suurina maukumaan suupaloja. Kattien koosta päätellen ne eivät osaa enää ollenkaan metsästää saaren peittävässä viidakossa, turistien hemmoteltavana on helpompaa. Tai kenties viidakossa ne juuri olisivatkin saaliita. Illalla viereisestä pikkusaaresta lensi lahden yli isoja lepakoita, kaikenlaiset sirkat sirisivät ja tutustuin Pabloon, maailman suurimpaan gekkoon joka asuu majani kattorakenteissa. Sen lempiruokaa ovat maailman suurimmat kuoriaiset jotka lentelivät päätä pahkaa joko kattolamppuani päin tai hämähäkinverkkoihin. Että tällainen naapurusto.
Kaksi viikkoa pyörähti ohi nopeasti, mutta syy oli enempi ihmisissä kuin eläimissä. Ekat päivät kuluivat valehtelematta kokonaan ruokapöydän ympärillä seurustellessa ja syödessä ehkä Indonesian parasta ruokaa, tai vähintään maan parhaita perunoita. Mama Mia's majatalossa asiakkaita kohdellaan kuin perheenjäseniä ja kaltaisiani lapsosia tahdotaan lihottaa. Pulau Weh taas on paikka jonne reissataan päästäkseen eroon diskoista ja turistiansoista. Tapasin vapaaehtoistyöntekijöitä, vaihto-opiskelijoita kaupungista joka ei ole matkaoppaissa, himoreissaajia, sukeltajia, nuoria ja vanhoja - kaikki yhtälailla hörhöjä ja sekopäitä kuten minäkin.
Saarelle on kotiutunut vuosien mittaan puolentusinaa eurooppalaista, kaikki naimisissa paikallisten kanssa. Enkä ihmettele, reissaajien yleisin mielipide oli että hekin asettuisivat mielellään juuri tällaiseen paikkaan. Stressi ei näkynyt yhdessäkään hetkessä. Paikallisten työpanos per päivä oli verrattavissa siihen mitä Suomessa saadaan aikaan 2-3 tunnissa. Tietty jos sataa ei tarvitse tehdä töitä, eikä aurinkoisiakaan päiviä työntekoon tuhlata. Indonesialainen elämäntapa ei ole hassumpi vaikka siitä kunnianhimo puuttuukin. Eläkesäästämisen sijaan hankitaan lapsia joiden kanssa asutaan koko loppuelämä. Kukaan ei janoa omaa kämppää tai ihmeempää omaisuutta (kännykkää lukuunottamatta), semmoiseen ei olla totuttu eikä tulevaisuuskaan näytä sellaisia tuovan. Porukka tulee Wehillä näinkin toimeen ja elää onnellisena.
Parin päivän jälkeen samaan bungalow kylään saapui suomalainen toveri ja moni ihmetteli miten pehmeältä ja rauhalliselta suomen kieli kuulostaakaan. Esimerkiksi kiina ja thai kuulostavat vinkuvalta valitukselta, saksaa ei pidetty kovin romanttisena ja kaikki 'kuumaperuna' -kieletkin saivat maininnan. Toisella viikolla kolmas suomalainen löysi tiensä saman ruokapöydän ääreen ja viipyi samalla seudulla yhtä pitkään kuin minäkin. Jos samanlainen härmäläisiin törmäily jatkuu joudun puhumaan reissulla enemmän suomea kuin muita kieliä yhteensä.
Nyt pitäisi toipua paratiisista ja kuluttaa yksi päivä Medanissa, kaupungissa mikä on yltänyt useampaankin otteeseen erilaisille Maailman rumin kaupunki -listoille. Omalla listallani se on vasta sijalla kolme joten varmaan yhden päivän helposti kestää vaikka suunnitellessa tulevaa. Repun sisältö nyt pitäisi aluksi saada kuivattua, bussimatkalla satoi ja tavaratila ei näemmä ollut vesitiivis. 14-tuntinen kyyti muuten oli aika kuiva, indohitit pyörivät kajareissa melkein läpi yön paikallisen musiikkiteollisuuden polkiessa jossain 80-luvun tasolla. Reissussa pienet jutut kuten kunnon muovipussit ja korvatulpat ovat kultaakin arvokkaampia.
Hauskaa myöhästynyttä Deepavalia ja Hari Rayaa, tuommoiset pyhät juhlat meni ohi männä viikoilla.
torstai 4. marraskuuta 2010
Ahoi Acehista
Melkein kaksi viikkoa vierähti Penangissa ja nopsasti tavattuani suomalaisen löysäilijän jonka kanssa löysäiltiin, köyhäiltiin ja suunniteltiin. Tommy oli asunut vuoden Thaimaassa ja tunsi sillain aasialaisen menon, muttei ollut kiertänyt yhtä paljon kuin minä joten molemmilla oli kymmeniä ihmeellisiä tarinoita kerrottavana.
Penang on muutenkin yksi kulttuurillisesti ja kulinaristisesti parhaita kohteita Kaakkois-Aasiassa, semmoinen iso intialaisuuden / kiinalaisuuden / buddhalaisuuden / malesialais-islamin solmu ellei jopa rusetti. Päiväbudjetti 5-10 euroa riitti ilmastoituun vuoteeseen ja matkaoppaissa 5 tähteä saaneisiin aterioihin kolmesti päivässä. Suuhun on mennyt mm. läskisoosimakkaraa, mustia munia, ylläripasteijoita, ankkaa, puluja (vahva arvaus), raakaa riisitaikinaa, tim sumeja, koay theitä, wing wong wengejä ja ties mitä kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.
Oluet ovat Malesiassa valitettavasti Suomen hinnoissa, mutta silti saimme vähän nimeä rakennettua paikalliseen reggae baariin ja kiinalaisten pyörittämään viinakauppaan. Hauskaa oli mutta onneksi olen nyt taas yksinäni reissussa, kuluttaa ihmistä vähemmän tällainen.
Lensin Indonesian puolelle Pohjois-Sumatran Acehiin, täällä 6 vuotta sitten tsunami pyyhkäisi läänin pääkaupunki Banda Acehista 65 000 ihmistä ja puolet taloista pois, päivä joka nykyään tuntuu paikallisen ajanlaskun ensimmäiseltä. Uskomattomasti melkein kaikki on nyt jälleen uudelleenrakennettu, keskustassa aallosta ei ole kuin monumenttejä jäljellä. Näistä vaikuttavimpia ovat yli 4 km päähän rannasta ajautuneet laivat, joista yksi puinen on jätetty lepäämään kahden talon kattojen päälle. Toinen on 26 tonnia painava metallipurkki jonka kanssa ei ole pelleilemistä, alle jääneestä tönöstä ei ole jäljellä kuin pöntönreikä lattiassa. Aikaa on kuitenkin kulunut jo niin paljon että muistomerkkienkin lähettyvillä porukka taas nauraa ja hymyilee. Elämä jatkuu.
Indojen puolelle tuleminen oli taas askel erilaiseen maailmaan. Lentsikka laskeutui kiitotielle jonka reunoilla heppoisen aidan takan löntysti lehmiä. Tyynet riisipellot heijastivat taivasta talojen väleissä kuin peilit. Matkalla kentältä kaupunkiin näkyi bambu- ja palmumajoja ja tuuheaa viidakkoa. Luonto on täällä käsittämättömän kaunista, harmi että maan metsistä on pilkottu jo yli puolet.
Matkalla selvisi että taksikuski ei osannutkaan ollenkaan englantia vaikka oli vastannut suht vakuuttavin yes huudahduksin kysymyksiini ja hinnankin olin saanut tingittyä alas. Aika Penangissa oli saanut minut taas kuvittelemaan että kaikki osaavat englantia, täällä ei oikeasti juuri kukaan. Lopulta eksymisen jälkeen päästiin sitten majatalolle jota eräs aussi minulle aiemmin suositteli. Pian selvisi että kyse on hinta-laatusuhteessa ehkä huonoimmasta koskaan maksamastani huoneesta, ja sijaitsee kaukana mistään järkevästä. Ikkunan alla liejua tonkivat ankat ovat kyllä ihan hauskoja. Sitten myös huomasin antaneeni taksikuskille vääriä seteleitä, satatonnisia kymppitonnien sijasta - heippa vaan reilu 30 euroa.
Tästä episodista taas tulivat mieleen Thaimaassa bussireissu jossa menin halpaan ja halpa lippu päätyikin lopulta maksamaan melkein 10 euroa ylimääräisinä kuluina. Toinen vastaava hieno hetki oli kun Penangissa selvisi intialaisen lippumyyjän tarkoittaneen 8:15 eikä 8:50 kuten vannoin kuulleeni kaikki ne kolme kertaa kun hän kauniilla aksentillaan sen toisti. Seurasi myöhästyminen ja 10 egen valuminen hukkaan. Hetken aikaa on vaikea uskoa että tällaisia sattuu, mutta nopeasti ne on vain pakko hyväksyä - oppia reissu kaikki.
Kohta lähden potskilla Indonesian pohjoisimmalle saarelle, joka tunnetaan myös nimellä Pulau Weh, mahdollisesti yksi Indonesian parhaista aarteista. Tulevaisuuden näkymistä sen verran että 23.11. on varattu lento täältä Singaporeen, ja 25.11 sieltä Filippiineille. Tulee koettua taas kaksi uutta valtiota. Fileiltä luultavasti 16.12. Borneoon, lippu uupuu vielä joten katsellaan.
Kuvia Banda Acehista: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Banda%20Aceh/
Kuvia Penangin Chinatownista: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Penang%20Chinatown/
Penang on muutenkin yksi kulttuurillisesti ja kulinaristisesti parhaita kohteita Kaakkois-Aasiassa, semmoinen iso intialaisuuden / kiinalaisuuden / buddhalaisuuden / malesialais-islamin solmu ellei jopa rusetti. Päiväbudjetti 5-10 euroa riitti ilmastoituun vuoteeseen ja matkaoppaissa 5 tähteä saaneisiin aterioihin kolmesti päivässä. Suuhun on mennyt mm. läskisoosimakkaraa, mustia munia, ylläripasteijoita, ankkaa, puluja (vahva arvaus), raakaa riisitaikinaa, tim sumeja, koay theitä, wing wong wengejä ja ties mitä kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.
Oluet ovat Malesiassa valitettavasti Suomen hinnoissa, mutta silti saimme vähän nimeä rakennettua paikalliseen reggae baariin ja kiinalaisten pyörittämään viinakauppaan. Hauskaa oli mutta onneksi olen nyt taas yksinäni reissussa, kuluttaa ihmistä vähemmän tällainen.
Lensin Indonesian puolelle Pohjois-Sumatran Acehiin, täällä 6 vuotta sitten tsunami pyyhkäisi läänin pääkaupunki Banda Acehista 65 000 ihmistä ja puolet taloista pois, päivä joka nykyään tuntuu paikallisen ajanlaskun ensimmäiseltä. Uskomattomasti melkein kaikki on nyt jälleen uudelleenrakennettu, keskustassa aallosta ei ole kuin monumenttejä jäljellä. Näistä vaikuttavimpia ovat yli 4 km päähän rannasta ajautuneet laivat, joista yksi puinen on jätetty lepäämään kahden talon kattojen päälle. Toinen on 26 tonnia painava metallipurkki jonka kanssa ei ole pelleilemistä, alle jääneestä tönöstä ei ole jäljellä kuin pöntönreikä lattiassa. Aikaa on kuitenkin kulunut jo niin paljon että muistomerkkienkin lähettyvillä porukka taas nauraa ja hymyilee. Elämä jatkuu.
Indojen puolelle tuleminen oli taas askel erilaiseen maailmaan. Lentsikka laskeutui kiitotielle jonka reunoilla heppoisen aidan takan löntysti lehmiä. Tyynet riisipellot heijastivat taivasta talojen väleissä kuin peilit. Matkalla kentältä kaupunkiin näkyi bambu- ja palmumajoja ja tuuheaa viidakkoa. Luonto on täällä käsittämättömän kaunista, harmi että maan metsistä on pilkottu jo yli puolet.
Matkalla selvisi että taksikuski ei osannutkaan ollenkaan englantia vaikka oli vastannut suht vakuuttavin yes huudahduksin kysymyksiini ja hinnankin olin saanut tingittyä alas. Aika Penangissa oli saanut minut taas kuvittelemaan että kaikki osaavat englantia, täällä ei oikeasti juuri kukaan. Lopulta eksymisen jälkeen päästiin sitten majatalolle jota eräs aussi minulle aiemmin suositteli. Pian selvisi että kyse on hinta-laatusuhteessa ehkä huonoimmasta koskaan maksamastani huoneesta, ja sijaitsee kaukana mistään järkevästä. Ikkunan alla liejua tonkivat ankat ovat kyllä ihan hauskoja. Sitten myös huomasin antaneeni taksikuskille vääriä seteleitä, satatonnisia kymppitonnien sijasta - heippa vaan reilu 30 euroa.
Tästä episodista taas tulivat mieleen Thaimaassa bussireissu jossa menin halpaan ja halpa lippu päätyikin lopulta maksamaan melkein 10 euroa ylimääräisinä kuluina. Toinen vastaava hieno hetki oli kun Penangissa selvisi intialaisen lippumyyjän tarkoittaneen 8:15 eikä 8:50 kuten vannoin kuulleeni kaikki ne kolme kertaa kun hän kauniilla aksentillaan sen toisti. Seurasi myöhästyminen ja 10 egen valuminen hukkaan. Hetken aikaa on vaikea uskoa että tällaisia sattuu, mutta nopeasti ne on vain pakko hyväksyä - oppia reissu kaikki.
Kohta lähden potskilla Indonesian pohjoisimmalle saarelle, joka tunnetaan myös nimellä Pulau Weh, mahdollisesti yksi Indonesian parhaista aarteista. Tulevaisuuden näkymistä sen verran että 23.11. on varattu lento täältä Singaporeen, ja 25.11 sieltä Filippiineille. Tulee koettua taas kaksi uutta valtiota. Fileiltä luultavasti 16.12. Borneoon, lippu uupuu vielä joten katsellaan.
Kuvia Banda Acehista: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Banda%20Aceh/
Kuvia Penangin Chinatownista: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Penang%20Chinatown/
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Perhentian
Pulau Perhentian, suomeksi Pysähdyssaaret, olivat aikanaan kauppalaivojen levähdyssatama matkalla Singaporesta pohjoiseen. Nyttemmin laivat uskaltavat seilata jo syvemmissä vesissä, mutta matkaajat tulevat tänne usein pysähtymään.
Oma stoppini alkoi maanantaina pari päivää aiottua myöhemmin. Yllätyin kuinka moni liike ja puoti täällä oli jo sulkenut ovensa - tiesin että kauden loppu oli lähellä, mutten tiennyt että kyse oli saman viikon lauantaista tai kuten moni sanoi; päivä jolloin aallot tulevat. Saapumassa on nimittäin vuotuinen monsuuni. Alkuviikosta meri olikin vielä täysin tyyni kuten kuulemma koko kesän.
No onneksi viikossakin ehtii ihan hyvin. Kuten kaikilla saarilla, Perhentianeillakin tulee keskittyä mereen, se kun on parhaimmillaan oltaessa mahdollisimman kaukana mantereelta. Jo rannat ovat maineensa ja meikäläisen kokemusten mukaan Malesian hienoimmat, santa on hienoa kuin ruokapöytien suola. Suolaakin löytyy, yhdessä päivässä ei totu miten voimakkaasti merivesi maistuu ja tuoksuu siltä. Pinnan alla odottaa korea koralliriutasto, kilppareita, pieniä haita ja pari hylkyä.
Heti ekana päivänä pääsinkin jo sukeltamaan ja kolmessa päivässä tuli suoritettua kokonainen kurssi ja noustua Advanced Open Water Diver tasolle. Eka sukellus pitkästä aikaa oli vähän vaivalloinen kun en meinannu aluksi edes pohjaan asti päästä, mutta nopeasti kaikki palautui muistiin ja kehittyminen viikon aikana tuntui vaivattomalta. Nyt vedenalla tekee innoissaan kaikenlaisia piruetteja jotka ennen tuntuivat päätä pyörryttäviltä.
Toisena päivänä käytiin polskimassa lähelle uponneella 70 metriä pitkällä rahtilaivan hylyllä. Uppoamisesta oli vain pari vuotta, ja paikalliset sukeltajat kertoivat innoissaan miten olivat silloin pitäneet hirmuiset bileet, toisen murhe on toisen onni. Kolmantena päivänä Avarasta Luonnosta tutut piskuiset puhdistajakalat (Cleaner Wrasse) kävivät meikäläisenkin korvilla näykkimässä pahimpia möhniä pois!
Aivan paratiisiksi viikko ei mennyt, nimittäin saapumisaamunani iski kunnon mahatauti edellisenä yönä nautitusta ateriasta. Jotenkin arvasin että niin hyvissä nuudeleissa pitää olla jokin sivuvaikutus. Sukeltamisia lukuunottamatta suurin osa kolmesta ekasta päivästä kuluikin lepäillessä tai vessassa, syömättä juuri mitään. Neljäntenä aamuna saapuivat sitten taas ruokahalu mutta myös aallot.
Oli jännä todeta miten meren täysi tyyneys muuttui vyöryväksi vaahtopäiseksi aallokoksi aivan kuten saaren asukit olivat sanoneetkin, täälläpäin säämuutokset ovat hyvin täsmällisiä ja aina samanlaisia. Aalloista otettiin kuitenkin kaikki ilo irti ja kaikki kävivät hyppimässä niihin. Alta löytyy pari kuvaakin, kun jaksoin vasta loppuviikosta kaivaa kameran esiin mutta tuli sen vedenkestävyydelle silloinkin siis käyttöä.
Perjantaina melkein kaikki paikat olivat sulkeneet ovensa ja omistajat paenneet mantereelle joten päätin seurata tätä esimerkkiä vielä kun paatteja kulki. Tätä päivittelen nyt taas Penangista, arpoen mitä tehdä seuraavat 10 päivää ennen lentoa Acehiin Sumatralle.
PS. oli tarkoitus saada tämä teksti näkyville jo viikonloppuna mutta jokin ei toiminut. Pääsenpähän nyt sitten mainitsemaan että jotain luonnonmullistuksia näköjään tapahtunut Indonesiassa, ei mitään mistä pitäisi huolestua.
Pari hassua kuvaa:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Perhentian/
Oma stoppini alkoi maanantaina pari päivää aiottua myöhemmin. Yllätyin kuinka moni liike ja puoti täällä oli jo sulkenut ovensa - tiesin että kauden loppu oli lähellä, mutten tiennyt että kyse oli saman viikon lauantaista tai kuten moni sanoi; päivä jolloin aallot tulevat. Saapumassa on nimittäin vuotuinen monsuuni. Alkuviikosta meri olikin vielä täysin tyyni kuten kuulemma koko kesän.
No onneksi viikossakin ehtii ihan hyvin. Kuten kaikilla saarilla, Perhentianeillakin tulee keskittyä mereen, se kun on parhaimmillaan oltaessa mahdollisimman kaukana mantereelta. Jo rannat ovat maineensa ja meikäläisen kokemusten mukaan Malesian hienoimmat, santa on hienoa kuin ruokapöytien suola. Suolaakin löytyy, yhdessä päivässä ei totu miten voimakkaasti merivesi maistuu ja tuoksuu siltä. Pinnan alla odottaa korea koralliriutasto, kilppareita, pieniä haita ja pari hylkyä.
Heti ekana päivänä pääsinkin jo sukeltamaan ja kolmessa päivässä tuli suoritettua kokonainen kurssi ja noustua Advanced Open Water Diver tasolle. Eka sukellus pitkästä aikaa oli vähän vaivalloinen kun en meinannu aluksi edes pohjaan asti päästä, mutta nopeasti kaikki palautui muistiin ja kehittyminen viikon aikana tuntui vaivattomalta. Nyt vedenalla tekee innoissaan kaikenlaisia piruetteja jotka ennen tuntuivat päätä pyörryttäviltä.
Toisena päivänä käytiin polskimassa lähelle uponneella 70 metriä pitkällä rahtilaivan hylyllä. Uppoamisesta oli vain pari vuotta, ja paikalliset sukeltajat kertoivat innoissaan miten olivat silloin pitäneet hirmuiset bileet, toisen murhe on toisen onni. Kolmantena päivänä Avarasta Luonnosta tutut piskuiset puhdistajakalat (Cleaner Wrasse) kävivät meikäläisenkin korvilla näykkimässä pahimpia möhniä pois!
Aivan paratiisiksi viikko ei mennyt, nimittäin saapumisaamunani iski kunnon mahatauti edellisenä yönä nautitusta ateriasta. Jotenkin arvasin että niin hyvissä nuudeleissa pitää olla jokin sivuvaikutus. Sukeltamisia lukuunottamatta suurin osa kolmesta ekasta päivästä kuluikin lepäillessä tai vessassa, syömättä juuri mitään. Neljäntenä aamuna saapuivat sitten taas ruokahalu mutta myös aallot.
Oli jännä todeta miten meren täysi tyyneys muuttui vyöryväksi vaahtopäiseksi aallokoksi aivan kuten saaren asukit olivat sanoneetkin, täälläpäin säämuutokset ovat hyvin täsmällisiä ja aina samanlaisia. Aalloista otettiin kuitenkin kaikki ilo irti ja kaikki kävivät hyppimässä niihin. Alta löytyy pari kuvaakin, kun jaksoin vasta loppuviikosta kaivaa kameran esiin mutta tuli sen vedenkestävyydelle silloinkin siis käyttöä.
Perjantaina melkein kaikki paikat olivat sulkeneet ovensa ja omistajat paenneet mantereelle joten päätin seurata tätä esimerkkiä vielä kun paatteja kulki. Tätä päivittelen nyt taas Penangista, arpoen mitä tehdä seuraavat 10 päivää ennen lentoa Acehiin Sumatralle.
PS. oli tarkoitus saada tämä teksti näkyville jo viikonloppuna mutta jokin ei toiminut. Pääsenpähän nyt sitten mainitsemaan että jotain luonnonmullistuksia näköjään tapahtunut Indonesiassa, ei mitään mistä pitäisi huolestua.
Pari hassua kuvaa:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Perhentian/
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Sadekuuroja
Täällä Thaimaan länsirannikolla, joka on kauneudessaan maan alueista kuuluisin, on vielä sadekautta jäljellä. Olen tällä hetkellä Tonsai biitsillä missä neljän päivän päästä alkaa sesonki ja hinnat nousevat, mikä toimii ikäänkuin valomerkkinä monelle reppumatkaajalle lähteä turistilaumojen alta pois. Vielä tällä hetkellä bambumajoista ja ravintoloista suurin on kiinni ja työntekijät muualla päin maata töissä. Reissaajia on paikalla noin 30 kun tilaa olisi ehkä puolelle tuhannelle.
En ole ennen käynyt tällaisena ajankohtana näissä suosituimmissa kohteissa joten tästäkin tuli ihan uudenlainen kokemus. Sama ranta missä keväällä pyörähdin on nyt käytännössä autio, baarit ovat kiinni ja botskit viety suojaisaan poukamaan. Täällä myös tosiaan sataa, juuri on alkamassa päivän kolmas kuuro. Jo bussimatkan aikana sade tummensi taivaan niin että katulamput syttyivät keskellä päivää. Tosin sademäärät kuulemma huipentuvat aina näin kauden loppupuolella.
Saapumispäivänäni sade pääsi vähän yllättämään, tai lähinnä sen mukana tulleen tuulen voima. Olin rannalla omassa riippumatossani lukemassa kun tuuli alkoi yltyä. Katselin taivaalle että sadepilvet saattaisivat mennä tästä ohi mutta ei, nämä päättivät piiskata jollain yllärikierteellä merta pitkin. Ensimmäisestä pisarasta kesti noin 10 sekuntia niin tuuli puhalsi jo vaakatasossa sateen lisäksi hiekkaa ja merivettä silmiin semmosella vauhdilla että piti etsiä ihan oikeaa suojaa hylätyn majan takaa. Onneksi en mennyt viereisen puun taakse, se nimittäin kaatui! Pari minuuttia myöhemmin tuulenpuuska oli hyytynyt jo olemattomiin ja adrenaliinitaso alkoi laskea. Semmosia rytinöitä täällä, aika päheetä!
Toisen kerran kun tuuli kunnolla, näin pikkulapsia hiekkatiellä leikkimässä, yrittämässä ottaa kiinni tuulen lennättämiä lehtiä jotka tulivat päin kuin jalkapallolaukaukset konsanaan. Näytti siltä ettei olisi paljoa vaadittu jotta penskatkin olisivat lentäneet pois.
Mitä suurempi puu sitä kovempaa se rytisee kun se kaatuu
Sadekaudessa miinusta ovat myös pilvet. Viikon aikana on aurinko paistanut ehkä yhteensä kolme tuntia. Marraskuussa alkaa ''kylmä kausi'' jolloin sateet ovat menneet ja lämpötilaa on ehkä 5 astetta vähemmän kuin kuumimpina aikoina. Tosin näin sateiden aikana on kaikkein kylmintä. Lämpötilavaihtelun kuuman Bangkokin ja viileän Tonsain välillä huomasi konkreettisesti siitä, että repussani matkaava nestemäiseksi sulanut Geisha-patukka kiinteytyi täällä taas.
Pari päivää sadetta riitti ja nyt meikä kaikkoaa Malesian puolelle missä itärannikon Perhentian saarilla on kuivaa vielä kuukauden ajan ennen heidän monsuunikauttaan, näin hullunkurisesti sääolot täällä vaihtelevat alueittain.
Pari kuvaa Thaimaasta: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Tonsai-Bangkok/
En ole ennen käynyt tällaisena ajankohtana näissä suosituimmissa kohteissa joten tästäkin tuli ihan uudenlainen kokemus. Sama ranta missä keväällä pyörähdin on nyt käytännössä autio, baarit ovat kiinni ja botskit viety suojaisaan poukamaan. Täällä myös tosiaan sataa, juuri on alkamassa päivän kolmas kuuro. Jo bussimatkan aikana sade tummensi taivaan niin että katulamput syttyivät keskellä päivää. Tosin sademäärät kuulemma huipentuvat aina näin kauden loppupuolella.
Saapumispäivänäni sade pääsi vähän yllättämään, tai lähinnä sen mukana tulleen tuulen voima. Olin rannalla omassa riippumatossani lukemassa kun tuuli alkoi yltyä. Katselin taivaalle että sadepilvet saattaisivat mennä tästä ohi mutta ei, nämä päättivät piiskata jollain yllärikierteellä merta pitkin. Ensimmäisestä pisarasta kesti noin 10 sekuntia niin tuuli puhalsi jo vaakatasossa sateen lisäksi hiekkaa ja merivettä silmiin semmosella vauhdilla että piti etsiä ihan oikeaa suojaa hylätyn majan takaa. Onneksi en mennyt viereisen puun taakse, se nimittäin kaatui! Pari minuuttia myöhemmin tuulenpuuska oli hyytynyt jo olemattomiin ja adrenaliinitaso alkoi laskea. Semmosia rytinöitä täällä, aika päheetä!
Toisen kerran kun tuuli kunnolla, näin pikkulapsia hiekkatiellä leikkimässä, yrittämässä ottaa kiinni tuulen lennättämiä lehtiä jotka tulivat päin kuin jalkapallolaukaukset konsanaan. Näytti siltä ettei olisi paljoa vaadittu jotta penskatkin olisivat lentäneet pois.
Sadekaudessa miinusta ovat myös pilvet. Viikon aikana on aurinko paistanut ehkä yhteensä kolme tuntia. Marraskuussa alkaa ''kylmä kausi'' jolloin sateet ovat menneet ja lämpötilaa on ehkä 5 astetta vähemmän kuin kuumimpina aikoina. Tosin näin sateiden aikana on kaikkein kylmintä. Lämpötilavaihtelun kuuman Bangkokin ja viileän Tonsain välillä huomasi konkreettisesti siitä, että repussani matkaava nestemäiseksi sulanut Geisha-patukka kiinteytyi täällä taas.
Pari päivää sadetta riitti ja nyt meikä kaikkoaa Malesian puolelle missä itärannikon Perhentian saarilla on kuivaa vielä kuukauden ajan ennen heidän monsuunikauttaan, näin hullunkurisesti sääolot täällä vaihtelevat alueittain.
Pari kuvaa Thaimaasta: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Tonsai-Bangkok/
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Pientä sisäänajoa
Chilit ja curryt toimii aika tulisesti nuhia vastaan, nenä pysyy auki ja sillain. Parin tunnin päästä hyppään bussiin joka vie Etelä-Thaimaaseen, matkan kesto semmonen 15 tuntia.
Menneellä viikolla vaihdoin majapaikkaa silkan vaihtelun ja ikkunallisen huoneen halussa, ja ihan sopiva löytyikin, korealaisten isännöimä Nr. 62 guesthouse & restaurant. Kyseessä on 6-kerroksinen ihan muhkea mesta, yhteensä ehkä 70 huonetta. Kyltin mukaan katolla on myös roof top garden auringonottoon, tosin oikeasti tällaista ei ollutkaan. Huoneita oli vapaana, sain kokonaisen oman kerroksen itselleni. Joku toinen asui eri kerroksessa. Suht luxus tunnelma. Tungos alkaa vasta marraskuussa kun sesonki käynnistyy.
Ensimmäinen hyttynen tuli vastaan. Pirulainen oli puolet normaalia pienempi ja lenteli kutakuinkin valonnopeutta joten listiminen meni hankalaksi. Jaloista löytyy pari pistoa jo.
Vaihdoin rahaa pankin virallisesta raha-autosta. Se on pakettiauto jossa on sekä otto automaattirobotti että ihka oikea elävä rahanvaihtaja takakontissa. Valuuttakurssit olivat hitusen paremmat kuin muualla. Tänä vuonnahan kurssit ovat muutenkin vähän huonot matkaajille; mikä ennen maksoi 40 euroa maksaa nyt 50.
Liikenteessä näin myös toisenlaisen pakun jonka takaikkuna oli korvattu ulospäin näkyvällä laajakuvatelkkarilla. Olikohan se ulkoilma-elokuvateatteri? Vieläkin joka päivä kohtaa jotain pähkäilemisen aihetta.
Menneellä viikolla vaihdoin majapaikkaa silkan vaihtelun ja ikkunallisen huoneen halussa, ja ihan sopiva löytyikin, korealaisten isännöimä Nr. 62 guesthouse & restaurant. Kyseessä on 6-kerroksinen ihan muhkea mesta, yhteensä ehkä 70 huonetta. Kyltin mukaan katolla on myös roof top garden auringonottoon, tosin oikeasti tällaista ei ollutkaan. Huoneita oli vapaana, sain kokonaisen oman kerroksen itselleni. Joku toinen asui eri kerroksessa. Suht luxus tunnelma. Tungos alkaa vasta marraskuussa kun sesonki käynnistyy.
Ensimmäinen hyttynen tuli vastaan. Pirulainen oli puolet normaalia pienempi ja lenteli kutakuinkin valonnopeutta joten listiminen meni hankalaksi. Jaloista löytyy pari pistoa jo.
Vaihdoin rahaa pankin virallisesta raha-autosta. Se on pakettiauto jossa on sekä otto automaattirobotti että ihka oikea elävä rahanvaihtaja takakontissa. Valuuttakurssit olivat hitusen paremmat kuin muualla. Tänä vuonnahan kurssit ovat muutenkin vähän huonot matkaajille; mikä ennen maksoi 40 euroa maksaa nyt 50.
Liikenteessä näin myös toisenlaisen pakun jonka takaikkuna oli korvattu ulospäin näkyvällä laajakuvatelkkarilla. Olikohan se ulkoilma-elokuvateatteri? Vieläkin joka päivä kohtaa jotain pähkäilemisen aihetta.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Toiselle puolelle palloa
Bangkok. Eipä tässä ihmeempiä, lentokentältä kaupunkiin selviytyminen kävi jo rutiiniista, suosikkimajatalossani oli tilaa, lähikaupan mummolta hain taas juomavarannot ja niin edelleen. Pari seuraavaa päivää tulee kulumaan paikallisten metkuihin ja ilmastoon taas totutellessa.
Suomessa onnistuin saamaan oman osani syysflunssasta, kun nenä alkoi vuotamaan 2 vuorokautta ennen lentoa ja siitä se sitten lähti. Se on vähän vähentänyt positiivisuutta eikä nytkään fiilis ole katossa vaikka tänne saapumista innolla ehdin jo odottaa. Epäilen että peruslentsu täällä nopeammin kaikkoaisi, joten loppuviikko menee parannellessa. Poppakonstit kehiin!
Tekisi tosin mieli vaihtaa jo nyt maisemaa, Bangkok saasteineen ei ole parasta hengitysilmaa ja kaaoskadut muutenkin nähty. Bussiin ei kuitenkaan noin vain tule hypättyä, jokainen kun jäädytetään ilmastoinnilla niin että herkistyneet limakalvoni paukkuvat. Ehkä paikallinen juna olisi vaihtoehto, ne ovat ajalta jolloin tuulettimiakaan ei vielä ollut keksitty.
Mutta joo tulipahan nyt ilmoitettua että perille on päästy ehjin nahoin johon ensimmäisen viestin kirjoitusvelvollisuus päättyykin. Tällä hetkellä pimeys on jo laskeutunut ja ukkonen uhkaa, istun gururavintola Ethosissa siemailemassa ruusunvesilassia joka on yhdensortin jugurttijuoma ja odottelen paistettujen ananaksien saapumista. Luckya ja happinessia kaikille!
Suomessa onnistuin saamaan oman osani syysflunssasta, kun nenä alkoi vuotamaan 2 vuorokautta ennen lentoa ja siitä se sitten lähti. Se on vähän vähentänyt positiivisuutta eikä nytkään fiilis ole katossa vaikka tänne saapumista innolla ehdin jo odottaa. Epäilen että peruslentsu täällä nopeammin kaikkoaisi, joten loppuviikko menee parannellessa. Poppakonstit kehiin!
Tekisi tosin mieli vaihtaa jo nyt maisemaa, Bangkok saasteineen ei ole parasta hengitysilmaa ja kaaoskadut muutenkin nähty. Bussiin ei kuitenkaan noin vain tule hypättyä, jokainen kun jäädytetään ilmastoinnilla niin että herkistyneet limakalvoni paukkuvat. Ehkä paikallinen juna olisi vaihtoehto, ne ovat ajalta jolloin tuulettimiakaan ei vielä ollut keksitty.
Mutta joo tulipahan nyt ilmoitettua että perille on päästy ehjin nahoin johon ensimmäisen viestin kirjoitusvelvollisuus päättyykin. Tällä hetkellä pimeys on jo laskeutunut ja ukkonen uhkaa, istun gururavintola Ethosissa siemailemassa ruusunvesilassia joka on yhdensortin jugurttijuoma ja odottelen paistettujen ananaksien saapumista. Luckya ja happinessia kaikille!
perjantai 3. syyskuuta 2010
Moottoritie on kuuma
Kirjoitin aikanaan pitkän jutun siitä miltä matka tuntui, kasvoinko ja miten, opinko ja mitä, mutta siitä tuli niin liirumlaarumia että näin paremmaksi jättää julkaisematta. Reissu teki kuitenkin ehdottomasti hyvän vaikutuksen, mutta asioiden tätä laajempi yksilöiminen menisi liian vaikeaselkoiseksi joten siirrytäänpä suosiolla eteenpäin.
On ollut Suomen paras kesä, kuumin 160 vuoteen. Palvon tätä kuumuutta. Kesä on muutenkin ollut erikoisen hyvä ja lähes syyllistävän hedonistinen. Oli paljon kaikkea mistä oli ollut koti-ikävä; rakkaita tuttuja naamoja, sivistyneisyyttä ja kurinalaisuutta, adrenaliinia ja onnistumisia, sauna, odotettuja tapahtumia sekä makuja ja tiettyjä aistimuksia. Maankolkkien erilaisuus korostui entisestään näin kotiin palaamisen jälkeen.
Kesä on ollut myös aikamoisten päätösten puntaroimista. Pääsin kouluun kertaheitolla, mutta mitä lähemmäs aloituspäivä tuli sitä kauemmalta paikka alkoi vaikuttaa ja sitä lähemmältä kaukomailla koetut tietyt maagiset tunteet alkoivat tuntua. Tämä blogin nousu tuhkasta jo taitaa kertoa että päätin vähintään lykätä koulua ja varata lennon Bangkokiin lokakuulle, lähtö 5. päivän iltana.
Oli pakko keksiä jokin syy matkalleni jotta voisin sen itsekin oikeuttaa. Sukelluskokemukseni ja ihannointini sen parissa työskenteleviä kohtaan olivat niin säväyttäviä, että muistan jo viime jouluna miettineeni olisiko minustakin tuohon unelmaduuniin. Nyt on mitä parhain mahdollisuus ottaa selvää. Päämääränä on siis suorittaa sukelluskouluissa/kohteissa kursseja aina Dive Master luokitukseen saakka ellei satu vastoinkäymisiä. Pahimmillaan ruumiini jokin osa ei siedäkään painetta ja kiinnostus loppuu siihen, parhaimmillaan jään matkan lopussa muutamaksi kuukaudeksi töihin. Ja älkää pelätkö, ei vedenalainen elämä ole vaarallista kuin leffoissa.
Totta puhuen tuntuu siltä kuin palat alkaisivat loksahtaa paikoilleen. Päätin tehdä täsmälleen sen mitä haluan, en sitä mikä olisi laskelmoituna järkevintä. Tämä toinen matka tuntuu jo etukäteen vielä suuremmalta kokemukselta kuin edellinen, aivan kuin kaikki ne kliseiset laulut vapaasta linnusta, sydämensä kuuntelemisesta ja puheista teoiksi alkaisivat käydä järkeen.
Suomen vedet niin makeita!
Reitti tulee osittain käymään samoissa paikoissa kuin viimeksi; Thaimaa, Malesia, Indonesia. Käytännössä näistä löytyy parhaiten se mitä lähden hakemaankin. Toivon ehtiväni myös Laosiin, Kambodzaan, Vietnamiin, Filippiineille ja Etelä-Kiinaan, jos vaikka palaisin kotiin ihannekaupunki Hong Kongin kautta.
Muita hyviä tekosyitä lähtöön: enää vuoden voimassa olevat rokotukset, juuri tähän reissuun riittävä vanhentuva passi, nuorisoliput joita saan enää tulevan vuoden ajan. Näin säästän ehkä jopa parin päivän budjetin...
Saidan (sairaan?) elämä on joskus helpompaa tai sitten oikeasti vaikeampaa, muut tuomaroikoon.
Pahinta tulee olemaan taas kaiken taaksejäävän muistelu. Viimeksi joulu ja uusivuosi olivat Suomen puolella kuulemani mukaan komeat. Jäävät taas kokematta mikä harmittaa ja tulee johtamaan koti-ikävään. Muutama kaveri on esittänyt ideoita perääni lähtemisestä viikoksi pariksi, toteutuivat tai eivät arvostan tätä kovasti. Valitettavasti kaikki eivät aina pääse joten nähdään viimeistään ensi kesänä!
On ollut Suomen paras kesä, kuumin 160 vuoteen. Palvon tätä kuumuutta. Kesä on muutenkin ollut erikoisen hyvä ja lähes syyllistävän hedonistinen. Oli paljon kaikkea mistä oli ollut koti-ikävä; rakkaita tuttuja naamoja, sivistyneisyyttä ja kurinalaisuutta, adrenaliinia ja onnistumisia, sauna, odotettuja tapahtumia sekä makuja ja tiettyjä aistimuksia. Maankolkkien erilaisuus korostui entisestään näin kotiin palaamisen jälkeen.
Kesä on ollut myös aikamoisten päätösten puntaroimista. Pääsin kouluun kertaheitolla, mutta mitä lähemmäs aloituspäivä tuli sitä kauemmalta paikka alkoi vaikuttaa ja sitä lähemmältä kaukomailla koetut tietyt maagiset tunteet alkoivat tuntua. Tämä blogin nousu tuhkasta jo taitaa kertoa että päätin vähintään lykätä koulua ja varata lennon Bangkokiin lokakuulle, lähtö 5. päivän iltana.
Oli pakko keksiä jokin syy matkalleni jotta voisin sen itsekin oikeuttaa. Sukelluskokemukseni ja ihannointini sen parissa työskenteleviä kohtaan olivat niin säväyttäviä, että muistan jo viime jouluna miettineeni olisiko minustakin tuohon unelmaduuniin. Nyt on mitä parhain mahdollisuus ottaa selvää. Päämääränä on siis suorittaa sukelluskouluissa/kohteissa kursseja aina Dive Master luokitukseen saakka ellei satu vastoinkäymisiä. Pahimmillaan ruumiini jokin osa ei siedäkään painetta ja kiinnostus loppuu siihen, parhaimmillaan jään matkan lopussa muutamaksi kuukaudeksi töihin. Ja älkää pelätkö, ei vedenalainen elämä ole vaarallista kuin leffoissa.
Totta puhuen tuntuu siltä kuin palat alkaisivat loksahtaa paikoilleen. Päätin tehdä täsmälleen sen mitä haluan, en sitä mikä olisi laskelmoituna järkevintä. Tämä toinen matka tuntuu jo etukäteen vielä suuremmalta kokemukselta kuin edellinen, aivan kuin kaikki ne kliseiset laulut vapaasta linnusta, sydämensä kuuntelemisesta ja puheista teoiksi alkaisivat käydä järkeen.
Reitti tulee osittain käymään samoissa paikoissa kuin viimeksi; Thaimaa, Malesia, Indonesia. Käytännössä näistä löytyy parhaiten se mitä lähden hakemaankin. Toivon ehtiväni myös Laosiin, Kambodzaan, Vietnamiin, Filippiineille ja Etelä-Kiinaan, jos vaikka palaisin kotiin ihannekaupunki Hong Kongin kautta.
Muita hyviä tekosyitä lähtöön: enää vuoden voimassa olevat rokotukset, juuri tähän reissuun riittävä vanhentuva passi, nuorisoliput joita saan enää tulevan vuoden ajan. Näin säästän ehkä jopa parin päivän budjetin...
Saidan (sairaan?) elämä on joskus helpompaa tai sitten oikeasti vaikeampaa, muut tuomaroikoon.
Pahinta tulee olemaan taas kaiken taaksejäävän muistelu. Viimeksi joulu ja uusivuosi olivat Suomen puolella kuulemani mukaan komeat. Jäävät taas kokematta mikä harmittaa ja tulee johtamaan koti-ikävään. Muutama kaveri on esittänyt ideoita perääni lähtemisestä viikoksi pariksi, toteutuivat tai eivät arvostan tätä kovasti. Valitettavasti kaikki eivät aina pääse joten nähdään viimeistään ensi kesänä!
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Muuttolintu lähtee lentoon
Viimeinen hostelliyö edessä, propelli meni rikki joten huone alkaa mukavasti muistuttamaan saunaa, jonne pääseekin pitkästä aikaa taas seuraavan kahden vuorokauden reissaamisen jälkeen.
Viimeinen viikko on kulunut aikalailla odottelufiiliksissä. Pitänyt hankkia sitä ja tätä, laskea aikatauluja ja rahoja, valmistella ja valmistautua. Toisin sanoen oli vaikeaa irrottautua lähdöntunnelmasta ja yrittää relata. Kyllä tässäkin hieman onnistuin, kävin Batu Ferringillä rakentamassa ensimmäisen hiekkalinnani 15 vuoteen. Samaisessa paikassa tyyppi tuli kysymään ''You wanna fly?'' ja seuraavaksi sitä oltiinkin sitten jo taivaalla heijaamassa nousuvarjoa (parasailing). Laskeutumisen jälkeen alkoi heti tehdä mieli kokeilla laskuvarjoilua. Ohessa kuvaselitys mistä on kyse:
Vene vetää varjoa, lopussa laskeudutaan rannalle tai failataan mereen kuten kuvan arabi.
Viimeinen päivä viuhahti etsiessä Kuala Lumpurin eläintarhaa ja lopulta sieltä pois pääsyä. Iso tarhaus, mukavasti melkein metsän keskellä joten viidakkotunnelma oli käsin kosketeltava. Elukoitakin oli aika paljon (4000!) joista osa eleli, lenteli tai flengaili vapaana ympäri ämpäri. Diipeinpänä kohtauksena ehdottomasti olivat kahdella jalalla kävelleet apinat, katsoin ensin että onko tuolla jotain ihmisvauvoja häkissä. Kävi myös niin ihmeellisesti että suurin osa näistä vangeista ei ollut nukkumassa kuten yleensä. Täällä lisää kuvia:
Batu biitsi: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Batu%20Ferringgi/
KL Zoo Negara: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/KL%20Zoo/
Britannian puntia on nyt taskut pullollaan, ihme rahoja nääs, kolikoita sain niin perhanasti vaihtopisteestä. Pennejä ja pencejä ja shillinkejä ja puntia, ehkä jotain muutakin.
En ole täysin varma Lontoon hintaluokasta mutta veikkaan että tulee tosi köyhä ja nälkäinen olo. Pelkkä lentokentältä toiselle siirtyminen Suur-Lontoon sisällä tulee maksamaan julkisillakin reipas 30 euroa! Puntaa löytyy semmosella neljälläkymmenellä eurolla ja pärjätä pitäisi 20 tuntia. Korteista on rajat ylitetty ja käteinen on loppu. Suht finaali lopetus saatiin tällekin.
See ya later!
Viimeinen viikko on kulunut aikalailla odottelufiiliksissä. Pitänyt hankkia sitä ja tätä, laskea aikatauluja ja rahoja, valmistella ja valmistautua. Toisin sanoen oli vaikeaa irrottautua lähdöntunnelmasta ja yrittää relata. Kyllä tässäkin hieman onnistuin, kävin Batu Ferringillä rakentamassa ensimmäisen hiekkalinnani 15 vuoteen. Samaisessa paikassa tyyppi tuli kysymään ''You wanna fly?'' ja seuraavaksi sitä oltiinkin sitten jo taivaalla heijaamassa nousuvarjoa (parasailing). Laskeutumisen jälkeen alkoi heti tehdä mieli kokeilla laskuvarjoilua. Ohessa kuvaselitys mistä on kyse:
Viimeinen päivä viuhahti etsiessä Kuala Lumpurin eläintarhaa ja lopulta sieltä pois pääsyä. Iso tarhaus, mukavasti melkein metsän keskellä joten viidakkotunnelma oli käsin kosketeltava. Elukoitakin oli aika paljon (4000!) joista osa eleli, lenteli tai flengaili vapaana ympäri ämpäri. Diipeinpänä kohtauksena ehdottomasti olivat kahdella jalalla kävelleet apinat, katsoin ensin että onko tuolla jotain ihmisvauvoja häkissä. Kävi myös niin ihmeellisesti että suurin osa näistä vangeista ei ollut nukkumassa kuten yleensä. Täällä lisää kuvia:
Batu biitsi: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Batu%20Ferringgi/
KL Zoo Negara: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/KL%20Zoo/
Britannian puntia on nyt taskut pullollaan, ihme rahoja nääs, kolikoita sain niin perhanasti vaihtopisteestä. Pennejä ja pencejä ja shillinkejä ja puntia, ehkä jotain muutakin.
En ole täysin varma Lontoon hintaluokasta mutta veikkaan että tulee tosi köyhä ja nälkäinen olo. Pelkkä lentokentältä toiselle siirtyminen Suur-Lontoon sisällä tulee maksamaan julkisillakin reipas 30 euroa! Puntaa löytyy semmosella neljälläkymmenellä eurolla ja pärjätä pitäisi 20 tuntia. Korteista on rajat ylitetty ja käteinen on loppu. Suht finaali lopetus saatiin tällekin.
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
Kalajuttu
Todetun mukaisesti kävin kääntymässä Bangkokissa, ja luppoajalla tuli vierailtua eräällä erikoisella laiturilla, viime reissulla kun ei sattunut sinne kamera mukaan. Kyseessä on paikka kaupungin jakavan joen rannalla missä ruokitaan kaloja buddhalaisuuden oppien mukaisesti - avun antaminen tuo hyvää karmaa.
Tämä on konkretisoitunut siten että mummot myyvät leipää mitä voi heittää puluille ja monneille. Lisäksi hieman perverssisti paikalta voi ostaa myös pieniä kaloja ja jopa kilpikonnia mitä sitten päästään vapauteen - vapauttaminenhan tuo hyvää karmaa.
Mietin että miten huono karma on kerääntynyt näille jotka ovat niitä vankeudessa pitäneet.
Kaloja on arviolta muutama sata jotka hengaavat laiturin ympärillä ja leipäpalasen lentäessä veteen vilske muuttuu niin vilkkaaksi, että osa fisuista ei mahdu veteen vaan nousee parven yläpuolelle paistattelemaan päivää.
Noh video puhukoon taas enempi, vaikka siitä äänet puuttuvatkin:
En tällä kertaa käynyt pyörimässä kaupungin isoimmissa kauppakeskuksissa, vaan menin Bangkokin kaaoksen ytimeen, pikkukaduille. Ehkä tunnin olin eksyksissä ja eteen tuli vaikka mitä pientä ja hauskaa, suurimmaksi osaksi myyntikojuja, bisnekseltä ei Bangkokissa voi välttyä muualla kuin puistoissa. Sattumalta tuli myös puistossa käytyä. Pitkästä aikaa oli tässä kaupungissa kivaa yksinkin.
Pari kuvaa:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bangkok%20Maaliskuu/
Tämä on konkretisoitunut siten että mummot myyvät leipää mitä voi heittää puluille ja monneille. Lisäksi hieman perverssisti paikalta voi ostaa myös pieniä kaloja ja jopa kilpikonnia mitä sitten päästään vapauteen - vapauttaminenhan tuo hyvää karmaa.
Mietin että miten huono karma on kerääntynyt näille jotka ovat niitä vankeudessa pitäneet.
Kaloja on arviolta muutama sata jotka hengaavat laiturin ympärillä ja leipäpalasen lentäessä veteen vilske muuttuu niin vilkkaaksi, että osa fisuista ei mahdu veteen vaan nousee parven yläpuolelle paistattelemaan päivää.
Noh video puhukoon taas enempi, vaikka siitä äänet puuttuvatkin:
En tällä kertaa käynyt pyörimässä kaupungin isoimmissa kauppakeskuksissa, vaan menin Bangkokin kaaoksen ytimeen, pikkukaduille. Ehkä tunnin olin eksyksissä ja eteen tuli vaikka mitä pientä ja hauskaa, suurimmaksi osaksi myyntikojuja, bisnekseltä ei Bangkokissa voi välttyä muualla kuin puistoissa. Sattumalta tuli myös puistossa käytyä. Pitkästä aikaa oli tässä kaupungissa kivaa yksinkin.
Pari kuvaa:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bangkok%20Maaliskuu/
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
Sakset sanoi niks ja naks
Viime kerran nokkavuus iski omaan nilkkaan ja reissu on saamassa taas sellaisen antikliimaksin johon ei moni pysty. Pahoitteluni Karmalle ja kippis Buddhalle, paluulippu tuli ostettua maaliskuun puoliväliin 10. paiva eli reilun viikon päähän! Kuulin nimittain etta on jotkut tuparit tai sellaiset kotipuolessa! Kotiinpaluu ei sinänsä harmita mutta moni muu tekijä kyllä, erityten ettei kaikkia matkan (teennäisiäkin) päämääriä saanut täytettyä. Elämä on.
No oikeasti tällä kertaa yhteiskunnan byrokratia onnistui houkuttelemaan takaisin kotiin ennen kuin 5kk poissaolo täyttyy tai muuten ainoa varmalta näyttävä tulonlähde poistuu vaihtoehdoista. Sen verta huonolta näyttää työllisyystilanne tällä hetkellä ja sen verta paljon tuli työttömyyskassaan parin vuoden aikana maksettua että kaipa sieltä viitsii jotain nostaa poiskin, pitkä paperisota ja orjaksi vapaaehtoistuminen siis edessä. Vapaudenhakumatka loppui näin vapauden menetykseen, itse itseäni periaatteessa kuristaen. Olin vähän laskelmoinut että pääsiäiseen asti tai vähän piteempäänkin olisi uskaltanut seilata maailman meriä mutta ei tällä kertaa.
Sitten aloin tutkia aikoinani tsekkaamaani halpaa ja suoraa paluulippua ja sen ostamista. Tottakai näin kohta loppuvan sesongin aikaan suunnittelemani 350 euron nuorisoliput oli jo myyty, normilippua hintaan 800 euroa vielä tarjottiin, eikä edes suoraa lentoa. Morjens! Onneksi olin pitänyt silmät auki ja rekisteröinyt jossain vaiheessa AirAsian budjettilennot Kuala Lumpurista Lontooseen, hintaan 300 euroa (kunnolla etukäteen varaamalla saisi puoleenhintaan). Tähän päälle toinen halpislento ja olen nyt lentämässä noin 400 eurolla kahdessa vuorokaudessa tosiaan Suur-Lontoon kautta kotio. Se siitä rennosta 9 tunnin matkasta, tervehdys Fish and Chips ja lentokentällä nukkuminen. Budjettimatkaajan motto: ''We pay to suffer''.
Vaikeuttaakseni asioita sain monta päivää jatkuneen silloin tällöin iskevän päänsäryn ja jotenkin kummassa bussimatkan aikana rakon jalkapohjaan!
Yo ho Yo ho a Pirate's life for me!
Noh näistä harmittavista muutoksista pääsi kyllä yli parin tunnin funtsimisen ja parin päivän arpomisen jälkeen, mutta kaikki muut suunnitelmat piti piirtää uusiksi. Vietnam, Laos ja Kambotsea jäävät tällä kertaa nyt kokonaan välistä, ensi kerralla sitten. Myös Etelä-Thaimaan saaristohyppely pysähtyi lähtöruutuunsa nukuttuani lautan lähtöajan yli ja vedettyäni bussilla mutkat suoriksi monen etapin ohi.
Pysähdyin kuitenkin Thaimaan Krabille muutamaksi päiväksi, minne Suomestakin virtasi hiihtolomalaisia suorilla lennoilla satoja päivittäin. Heille tarjolla on varmasti parasta lääkettä pariksi viikoksi, mutta minua alkoi etoa. Luonnonkaunis paikka, kymmenien kalkkikivikukkuloiden noustessa maasta kuin jättiläishampaiden, mutta kulttuurishokki edullisesta ja omanlaisesta Indonesiasta kalliiksi turistitarhaksi muuttuneeseen Thaimaaseen näin kovimman sesongin aikaan oli liikaa. Jo pelkkä Samsonite-matkalaukkujen määrän näkeminen rantasannalla oli liikaa.
Kun juomavesi maksaa kaupassakin kolminkertaisesti ainoastaan turistien rahastamiseksi ei minua enää jaksa kiinnostaa. Majoittuminen olisi ollut järkevän hintaista vielä pariskunnalle mutta yhdelle hengelle minun budjetillani liikaa, yhdenhengen huoneita kun ei ole kuten harvassa paikassa muutenkaan. Jännittävä metsässä riippumatossa nukkumisvaihtoehto jäi tällä kertaa käyttämättä, pitäisi hyttysverkko olla mukana. Täällä saa helposti menemään päivässä rahaa yhtä paljon kuin Euroopan pääkaupunkeja kiertelemässä.
Krabin Tonsai biitsilta
Kävin läpi sekä itse Krabin pikkukaupungin joka oli vielä mukava ja hillitty, mutta alueen suurin biitsi Aonang oli kuin mailien pituinen Khao San road ja kuuluisa kallioiden autoilta sulkema niemenkärki Railay suoranainen ansa. Onneksi näiden välistä löytyi Tonsai poukama joka on syrjäinen ruuanhintaa lukuunottamatta järkevä travellerikolkka. Tänne olisi periaatteessa voinut jäädä moneksikin päiväksi ja olisi päässyt harjoittelemaan kalliokiipeilyä uskomattoman jylhillä kivillä. Ehkä ensi kerralla on aikaa.
En uskaltanut ottaa potskia Phi Phi saarelle joka on Thaimaan markkinoiduimpia paikkoja ja jo näkemäni jälkeen erittäin pelottavan kuuloisa. Etelä-Thaimaa on penninvenyttäjille aika hankalaa seutua, ei minun makuuni. Viimeisiksi päiviksi painun nyt Bangkokin kautta yhteen syrjäisään omaan lempikolkkaan relaamaan energiatasot täysille jotta selviää matkan loppuosuudesta
Tassa vahan kuvia Krabilta:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Thailand%20Krabi/
Oukhei eli semmosia pikku-uutisia tällä kertaa. Voi olla että keskityn nyt maaliviivoilla johonkin aivan muuhun, mutta kai ainakin yhden päivityksen tänne ehtii vielä tekemään. Myös ennen pääsiäistä lupaan tehdä yhteenvetoa tästä mahtavasta matkasta joka on opettanut uusia asioita ja todistanut sitä sun tätä todeksi tai taruksi. Pelkään jo valmiiksi että tehtävä on liian vaikea.
Nähdään pian kuten ensimmäiseenkin viestiin aikoinaan kirjoitin :)
No oikeasti tällä kertaa yhteiskunnan byrokratia onnistui houkuttelemaan takaisin kotiin ennen kuin 5kk poissaolo täyttyy tai muuten ainoa varmalta näyttävä tulonlähde poistuu vaihtoehdoista. Sen verta huonolta näyttää työllisyystilanne tällä hetkellä ja sen verta paljon tuli työttömyyskassaan parin vuoden aikana maksettua että kaipa sieltä viitsii jotain nostaa poiskin, pitkä paperisota ja orjaksi vapaaehtoistuminen siis edessä. Vapaudenhakumatka loppui näin vapauden menetykseen, itse itseäni periaatteessa kuristaen. Olin vähän laskelmoinut että pääsiäiseen asti tai vähän piteempäänkin olisi uskaltanut seilata maailman meriä mutta ei tällä kertaa.
Sitten aloin tutkia aikoinani tsekkaamaani halpaa ja suoraa paluulippua ja sen ostamista. Tottakai näin kohta loppuvan sesongin aikaan suunnittelemani 350 euron nuorisoliput oli jo myyty, normilippua hintaan 800 euroa vielä tarjottiin, eikä edes suoraa lentoa. Morjens! Onneksi olin pitänyt silmät auki ja rekisteröinyt jossain vaiheessa AirAsian budjettilennot Kuala Lumpurista Lontooseen, hintaan 300 euroa (kunnolla etukäteen varaamalla saisi puoleenhintaan). Tähän päälle toinen halpislento ja olen nyt lentämässä noin 400 eurolla kahdessa vuorokaudessa tosiaan Suur-Lontoon kautta kotio. Se siitä rennosta 9 tunnin matkasta, tervehdys Fish and Chips ja lentokentällä nukkuminen. Budjettimatkaajan motto: ''We pay to suffer''.
Vaikeuttaakseni asioita sain monta päivää jatkuneen silloin tällöin iskevän päänsäryn ja jotenkin kummassa bussimatkan aikana rakon jalkapohjaan!
Noh näistä harmittavista muutoksista pääsi kyllä yli parin tunnin funtsimisen ja parin päivän arpomisen jälkeen, mutta kaikki muut suunnitelmat piti piirtää uusiksi. Vietnam, Laos ja Kambotsea jäävät tällä kertaa nyt kokonaan välistä, ensi kerralla sitten. Myös Etelä-Thaimaan saaristohyppely pysähtyi lähtöruutuunsa nukuttuani lautan lähtöajan yli ja vedettyäni bussilla mutkat suoriksi monen etapin ohi.
Pysähdyin kuitenkin Thaimaan Krabille muutamaksi päiväksi, minne Suomestakin virtasi hiihtolomalaisia suorilla lennoilla satoja päivittäin. Heille tarjolla on varmasti parasta lääkettä pariksi viikoksi, mutta minua alkoi etoa. Luonnonkaunis paikka, kymmenien kalkkikivikukkuloiden noustessa maasta kuin jättiläishampaiden, mutta kulttuurishokki edullisesta ja omanlaisesta Indonesiasta kalliiksi turistitarhaksi muuttuneeseen Thaimaaseen näin kovimman sesongin aikaan oli liikaa. Jo pelkkä Samsonite-matkalaukkujen määrän näkeminen rantasannalla oli liikaa.
Kun juomavesi maksaa kaupassakin kolminkertaisesti ainoastaan turistien rahastamiseksi ei minua enää jaksa kiinnostaa. Majoittuminen olisi ollut järkevän hintaista vielä pariskunnalle mutta yhdelle hengelle minun budjetillani liikaa, yhdenhengen huoneita kun ei ole kuten harvassa paikassa muutenkaan. Jännittävä metsässä riippumatossa nukkumisvaihtoehto jäi tällä kertaa käyttämättä, pitäisi hyttysverkko olla mukana. Täällä saa helposti menemään päivässä rahaa yhtä paljon kuin Euroopan pääkaupunkeja kiertelemässä.
Kävin läpi sekä itse Krabin pikkukaupungin joka oli vielä mukava ja hillitty, mutta alueen suurin biitsi Aonang oli kuin mailien pituinen Khao San road ja kuuluisa kallioiden autoilta sulkema niemenkärki Railay suoranainen ansa. Onneksi näiden välistä löytyi Tonsai poukama joka on syrjäinen ruuanhintaa lukuunottamatta järkevä travellerikolkka. Tänne olisi periaatteessa voinut jäädä moneksikin päiväksi ja olisi päässyt harjoittelemaan kalliokiipeilyä uskomattoman jylhillä kivillä. Ehkä ensi kerralla on aikaa.
En uskaltanut ottaa potskia Phi Phi saarelle joka on Thaimaan markkinoiduimpia paikkoja ja jo näkemäni jälkeen erittäin pelottavan kuuloisa. Etelä-Thaimaa on penninvenyttäjille aika hankalaa seutua, ei minun makuuni. Viimeisiksi päiviksi painun nyt Bangkokin kautta yhteen syrjäisään omaan lempikolkkaan relaamaan energiatasot täysille jotta selviää matkan loppuosuudesta
Tassa vahan kuvia Krabilta:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Thailand%20Krabi/
Oukhei eli semmosia pikku-uutisia tällä kertaa. Voi olla että keskityn nyt maaliviivoilla johonkin aivan muuhun, mutta kai ainakin yhden päivityksen tänne ehtii vielä tekemään. Myös ennen pääsiäistä lupaan tehdä yhteenvetoa tästä mahtavasta matkasta joka on opettanut uusia asioita ja todistanut sitä sun tätä todeksi tai taruksi. Pelkään jo valmiiksi että tehtävä on liian vaikea.
Nähdään pian kuten ensimmäiseenkin viestiin aikoinaan kirjoitin :)
tiistai 23. helmikuuta 2010
Paluu Penangiin
Kolme kuukautta sitten joulukuun ekoina päivinä saavuin tänne viimeksi, Penangiin. En enää muistanut että täällä on aina aivan samperin kuuma, jopa meikäläisen asteikolla. Samoin kaikki viime vuonna tapahtunut tuntuu nykyään hamalta menneisyydeltä, hädin tuskin muistan miten koko reissu edes alkoi. Niin paljon tulee ihmeteltävää ja opittavaa eteen että muisti täyttyy nopeasti. Virkistykseksi tässä linkki viime blogiin jonka kirjoitin muuten samassa hostellissa ja samassa huoneessa:
http://apinamatkalla.blogspot.com/2009/12/malesian-stoppi.html
Paikka ei ole liiemmin muuttunut. Kävin Little India kaupunginosassa pari kertaa täyttämässä mahani intialaisella ruualla, joka täällä on yleistä. onhan paikka entinen brittisiirtokunta ja tuossa on vain pieni meri Intian ja Penangin välissä. Samalla päätin että intialainen on ehkä maailman paras keittiö, tai no painii paikasta nepalilaisen kanssa. Ruoka on mielettömän hyvä tekosyy matkustaa. Kohta lähden tästä Etelä-Thaimaaseen hyppelemään saarelta toiselle, mutta sitä ennen hieman muisteloa.
Melkein kaksi kuukautta Indonesiaa on nyt takana ja häkellyn yrittäessäni summata tätä taivalta. Indoista löytyy niin paljon erilaisia saaria joilla kaikilla on eri kulttuuri, uskonto, hallitus, elintaso, joukkoliikenne jne. jne. ja niin edelleen, että on vaikea puhua yhdestä maasta. Näin kai on aina isojen valtioiden kohdalla. Kuten Jakarta episoodissa kerroinkin on yleiskuva kuitenkin aika köyhä ja tänne Malesiaan palaaminen oli kuin olisi tullut länsimaahan. Esimerkiksi täällä on roskiksia! Indoissa matkailu on jonkinlaista aikamatkailua, moni asia kun on vielä niin kehittymättömällä tasolla.
Tässäpä yksi kuva mikä jäi aiemmista kuvakavalkaadeista puuttumaan, laivareissu Borneosta Sulawesille. Sama hytti tai makuukammari jaettiin 1-2 vuorokautta 400 hengen kanssa. Kuvitelkaapa sitä!
Lienee parasta että keskityn Indonesian arviointiin vain matkailijan näkökulmasta. Maa on yksi Kaakkois-Aasian halvimmista ja sieltä löytyy sellaisia paratiiseja ettei voi käsittää käymättä paikanpäällä, joskin etäisyydet ja matkat niihin vievät monasti päiviä (Esim. Togianit, Malakit, Gilit, Toba sekä Bali tietyin varauksin = suurin osa maan itäosissa). Maa on niin korruptoitunut ja välinpitämätön että ovelat veijarit tai pelkät uskalikotkin voivat tehdä melkein mitä vaan, kukaan ei ole tuomitsemassa tai jahtaamassa. Itse koin tämän välillä sietämättömäksi ja välillä rauhoittavaksi. Ehkä parhaana yhteenvetona voi kuitenkin sanoa että olen varma siitä että palaan tänne ainakin parhaille spoteille vielä joskus, enkä ihmettelisi jos palaisin tänne joskus loppuelämäkseni. Olen ehkä ollut liian kauan poissa kotoa kun tällainen ajatus on jo alkanut kutkuttaa.
Tässä vaiheessa matkaa eli neljännen kuukauden kohdalla tuntuu että olen niin turtunut reissaamiseen että elän tätä kuin normaalia elämää, en kuin eksoottista matkaa. Olen täällä avoin, tunnen tuntemattomienkin kanssa oloni kotoisaksi ja voin puhua melkein heti melkein mistä vain, kuten vanhojen ystävien kanssa. Pelkään että menetän tämän kyvyn kun palaan Suomeen. Täällä on helpompi olla oma itsensä, ehkä olen löytänyt itseni täältä?
Ja vihdoin sain Balin kuvat toimimaan, tässä päivitetyt gallerialinkit:
Lovina rantakohde:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bali%20Lovina/
Ubud taidekaupunki:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bali%20Ubud/
Ja kruunataan vielä yours truly eli minä itee kuvaamallani vedenalaisella videolla Lovinasta, jossa musiikki on aivan liian kovalla, säätäkää suoraan hiljaselle. Leipää kaloille:
Heippa ja jaksakaa te siellä kotona, kuulemma aika extreme talvi ollut jo kauan. Olen pahoillani mutta aivan pakko lopettaa tämä Madventures lainaukseen:
''HAJOTKAA PAKKASEEN!''
Ja samantien toiseen:
''ELÄMÄ ON VALINTOJA TÄYNNÄ!''
Pitäisi saada tämä ylpeily loppumaan...
http://apinamatkalla.blogspot.com/2009/12/malesian-stoppi.html
Paikka ei ole liiemmin muuttunut. Kävin Little India kaupunginosassa pari kertaa täyttämässä mahani intialaisella ruualla, joka täällä on yleistä. onhan paikka entinen brittisiirtokunta ja tuossa on vain pieni meri Intian ja Penangin välissä. Samalla päätin että intialainen on ehkä maailman paras keittiö, tai no painii paikasta nepalilaisen kanssa. Ruoka on mielettömän hyvä tekosyy matkustaa. Kohta lähden tästä Etelä-Thaimaaseen hyppelemään saarelta toiselle, mutta sitä ennen hieman muisteloa.
Melkein kaksi kuukautta Indonesiaa on nyt takana ja häkellyn yrittäessäni summata tätä taivalta. Indoista löytyy niin paljon erilaisia saaria joilla kaikilla on eri kulttuuri, uskonto, hallitus, elintaso, joukkoliikenne jne. jne. ja niin edelleen, että on vaikea puhua yhdestä maasta. Näin kai on aina isojen valtioiden kohdalla. Kuten Jakarta episoodissa kerroinkin on yleiskuva kuitenkin aika köyhä ja tänne Malesiaan palaaminen oli kuin olisi tullut länsimaahan. Esimerkiksi täällä on roskiksia! Indoissa matkailu on jonkinlaista aikamatkailua, moni asia kun on vielä niin kehittymättömällä tasolla.
Tässäpä yksi kuva mikä jäi aiemmista kuvakavalkaadeista puuttumaan, laivareissu Borneosta Sulawesille. Sama hytti tai makuukammari jaettiin 1-2 vuorokautta 400 hengen kanssa. Kuvitelkaapa sitä!
Lienee parasta että keskityn Indonesian arviointiin vain matkailijan näkökulmasta. Maa on yksi Kaakkois-Aasian halvimmista ja sieltä löytyy sellaisia paratiiseja ettei voi käsittää käymättä paikanpäällä, joskin etäisyydet ja matkat niihin vievät monasti päiviä (Esim. Togianit, Malakit, Gilit, Toba sekä Bali tietyin varauksin = suurin osa maan itäosissa). Maa on niin korruptoitunut ja välinpitämätön että ovelat veijarit tai pelkät uskalikotkin voivat tehdä melkein mitä vaan, kukaan ei ole tuomitsemassa tai jahtaamassa. Itse koin tämän välillä sietämättömäksi ja välillä rauhoittavaksi. Ehkä parhaana yhteenvetona voi kuitenkin sanoa että olen varma siitä että palaan tänne ainakin parhaille spoteille vielä joskus, enkä ihmettelisi jos palaisin tänne joskus loppuelämäkseni. Olen ehkä ollut liian kauan poissa kotoa kun tällainen ajatus on jo alkanut kutkuttaa.
Tässä vaiheessa matkaa eli neljännen kuukauden kohdalla tuntuu että olen niin turtunut reissaamiseen että elän tätä kuin normaalia elämää, en kuin eksoottista matkaa. Olen täällä avoin, tunnen tuntemattomienkin kanssa oloni kotoisaksi ja voin puhua melkein heti melkein mistä vain, kuten vanhojen ystävien kanssa. Pelkään että menetän tämän kyvyn kun palaan Suomeen. Täällä on helpompi olla oma itsensä, ehkä olen löytänyt itseni täältä?
Ja vihdoin sain Balin kuvat toimimaan, tässä päivitetyt gallerialinkit:
Lovina rantakohde:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bali%20Lovina/
Ubud taidekaupunki:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bali%20Ubud/
Ja kruunataan vielä yours truly eli minä itee kuvaamallani vedenalaisella videolla Lovinasta, jossa musiikki on aivan liian kovalla, säätäkää suoraan hiljaselle. Leipää kaloille:
Heippa ja jaksakaa te siellä kotona, kuulemma aika extreme talvi ollut jo kauan. Olen pahoillani mutta aivan pakko lopettaa tämä Madventures lainaukseen:
''HAJOTKAA PAKKASEEN!''
Ja samantien toiseen:
''ELÄMÄ ON VALINTOJA TÄYNNÄ!''
Pitäisi saada tämä ylpeily loppumaan...
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Järvimaisemissa
Toba järvi, Dana Toba tai sen englanninkielinen ja kuuluisin nimi Lake Toba on varsinkin suomalaisessa travelleriskenessä ylistetty paikka. Yksi syy tähän lienee Madventuresin hypetys Tobasta vuonna 2002, ylistivät oman kokemuksensa jälkeen mestaa ehkä Kaakkois-Aasian parhaaksi relaksaatioympäristöksi. Alueen päätähti on järven keskellä kohoava saari Samosir ja sen niemenkärkeen ympätty pikkukylä Tuk Tuk (suomentuu kop kop).
Paikat muuttuvat vuosien varrella, tiesin tämän mutta toivoin syrjäisen Toban ehkä pysyneen jossain määrin mukavana, en ollut kuullut yhtään huonoa asiaa koko mestasta. Ensi näkemä olikin aikamoinen pettymys kun lautta rantautui Tuk Tukiin, rannat olivat täynnä loistohotellimaisia resortteja ja kiinalaiset turistilaumat päästelivät menemään vesiskoottereilla. Tervetuloa rauhattomuuden tyyssijaan.
Tuk Tuk on kuin Bali pienoiskoossa. Jokainen paikallinen haluaa myydä sinulle jotain, joka puolella on pelkästään baareja, hotelleja ja matkamuistomyymälöitä. Kilpailu on veristä varsinkin näin sesongin ulkopuolella. Suurin ällistys kuitenkin tapahtui kun moni paikallinen tuli puhumaan kanssani suomenkieltä. Täällä käy kuulemma niin paljon suomitravellereita että ovat oppineet perustervehdykset ynnä muut. Nytkin joka toisessa hotellissa asusti suomalainen. Tottakai yritin opettaa paikallisille suomalaisia törkeyksiä kohteliaisuuksina. Jos onnistuin niin joku epäonninen härmäläinen tulee yllätetyksi esimerkiksi ''XXX XXXXX poromies!'' tervehdyksellä. Priceless.
Muutamat rakennukset vielä muistuttivat telkkarissa 8 vuotta sitten esiteltyjä hippiklubeja joista saa taikasieniä tai vuorten vihreää kultaa, mutta välimerta muistuttavat kivitalohuvilat olivat vallanneet lähes koko kylän, vähintään kaikki kauniit rantatontit.
Talsin niemestä pois rantatietä pitkin ja alle puolessa tunnissa löytyikin jotain vähän rauhaisampaa, perinteitä vaaliva Uncle Mas Bungalows, kaukana kaikista nykyajan hömpötyksistä. Tai kyllä näillä sähköt jo oli. Toban alkuperäiskansaa on Batak heimo, jolla oli tapana rakentaa talot veneen muotoisiksi, ja Massimukselta vuokrasinkin oman tällaisen mökin muutamalla eurolla. Sumatra on osoittautunut Indonesian halvimmaksi seuduksi, ja mikä parasta täällä myös ateriat ovat riittävän isoja, Batak ruuat sitä paitsi koko maan parhaita! Järvi alkoi pikku hiljaa saada jotain positiivisia fiiliksiä aikaan.
Batak mökit ovat kattoa lukuunottamatta kokonaan puuta, pelti on korvannut palmunlehdet katon roolissa. Se luokin aika jännän atmosfäärin varsinkin kun sataa, rummutus on melkoinen. Toinen hauska pointti on aamuaurinko joka lämmittää katon polttavan kuumaksi ja lämpö säteilee katonrajassa sijaitsevan sängynkin luo. Todella mukava herätä tällä tavoin viileän yön jälkeen. Muita hassutuksia ovat niin pienet ovet että on pakko kumartaa kunnioittavasti sisään astuessaan.
Mökki ja aika pieni oviaukko! Klikkaa isommaksi kuvaksi.
Toba sijaitsee entisen jättiläistulivuoren jäännöksissä, sen verta korkealla merenpinnasta ollaan että iltaisin on hyvä pistää pitkähihainen päälle, lämpötila laskee jopa 20 celciukseen. Itseasiassa yksi yö heräsin siihen kun oli kylmä, olin jo ehtinyt kokonaan unohtaa tällaisen tunteen. Nyt sitten taas muistan vihaavani kylmyyttä, se on kurjuutta pahimmillaan. Samalla järven liplatus ja heinäsirkkojen sirinä tuo vähän mieleen Suomen kesät. Ah kuinka niitä kaipaankaan. En varmaankaan ole ainoa...
Mutta sitten kiinalainen uusivuosi päättyi ja kantonilaiset katosivat koteihinsa. Kadut tyhjenivät täysin ja Tuk Tukin maine tuli esiin illalla. Esiin kömpivät ne juuri heränneet rebelit ja heinähannut jotka istuvat iltaa joka yö aamuaurinkoon asti. Iltaisin sain jotain otetta siitä mistä ne kaikki kehut ylipäänsä tulevat. Paikalliset tarjosivat viidakkoviiniä eli palmumehua, palmupuusta suoraan uutettua käynyttä mehuntapaista, ja tuli laulettua paikallisia lauluja ynnä muuta.
Polkupyörän vuokraus onnistui vihdoin kolmantena aamuna kun sain kiskottua itseni sängystä ylös ennen aamukymmentä ja sääkin oli hyvä. Reilu 80 kilometrin jumppa sai polvet muusiksi ja puhallettua vähän kipinää unelmaan joskus pyöräillä Euroopan tai edes kotimaan halki. Maisemat olivat ihan kohtuu kivoja mutta reitin varrella ei oikeastaan tullut mitään ihmeellistä vastaan. Puolivälissä jouduin pysähtymään vesipuhvelilauman ylittäessä tietä.
Muuuuh
Onnistuin myös hieman masentumaan joka lisäsi alun melankoliaa. Surullisesti olen nyt kiintynyt hyvin paljon lukemiseen, eihän se syyttä ole yksi historian suosituimpia harrastuksia. Sain 500-sivuisen Tyynenmeren taisteluista kertovan eepoksen täällä loppuun, ja oli haikeaa heittää hyvästit sankareille joiden tekoja ja ajatuksia oli tullut seurattua vierestä päivätolkulla, ja joista mukavimmat menivät vielä heittämään veivinsä loppupuolella. Ehkä olen tunteellinen mutta onnistun usein elämään fiktiivistenkin hahmojen rinnalla, oppia kunnioittamaan ja vihaamaankin heitä ja mitä he edustavat. Oo-rah! Ehkä kotipuolessa tästä iltoja pidentävästä pahasta tavasta pääsee eroon.
Toballa aluksi harmitti kovasti se että mestat eivät vastanneet odotuksiani, vaikka oikeastihan ei pitäisi odottaa juuri mitään. Ja tämä on ensimmäinen kerta koko reissulla kun näin on käynyt, ehkä juuri siksi tunne on outo. Nyt viidentenä päivänä kun on hyväksynyt nykytilan ja oppinut alueen tavoille tekisi mieli jäädä vielä pariksi yöksi mutta käteinen alkaa hupenemaan ja pakko viilettää johonkin kaupunkiin. Toballa on helppo alun ihmettelyn jälkeen unohtaa aika ja antaa laineiden liplattaa, tai unohtaa päivät ja keskittyä iltoihin. Kyllä se taitaa olla maineensa arvoinen.
Nyt taitaa käydä niin että lupaamani Manijau järvi jää katsastamatta, vissiin ihan oikeasti alkaa luunkovan travellerin ote lipsua. Seuraavaksi juna kulkee pohjoiseen, takaisin kuumien aaltojen ääreen.
Viimenen ote vielä Medanista, Sumatran linkkikaupungista. Tapasin joukon hassuja paikallisia joiden kanssa vierähti kaksi päivää. Käytiin uimahallissa joka osoittautuikin 5 tähden hotelliksi ja muuta hassua. Huomenna maanantaina matkaan takaisin Penangiin Malesiaan.
Kuvia Lake Tobalta:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Sumatra/
Paikat muuttuvat vuosien varrella, tiesin tämän mutta toivoin syrjäisen Toban ehkä pysyneen jossain määrin mukavana, en ollut kuullut yhtään huonoa asiaa koko mestasta. Ensi näkemä olikin aikamoinen pettymys kun lautta rantautui Tuk Tukiin, rannat olivat täynnä loistohotellimaisia resortteja ja kiinalaiset turistilaumat päästelivät menemään vesiskoottereilla. Tervetuloa rauhattomuuden tyyssijaan.
Tuk Tuk on kuin Bali pienoiskoossa. Jokainen paikallinen haluaa myydä sinulle jotain, joka puolella on pelkästään baareja, hotelleja ja matkamuistomyymälöitä. Kilpailu on veristä varsinkin näin sesongin ulkopuolella. Suurin ällistys kuitenkin tapahtui kun moni paikallinen tuli puhumaan kanssani suomenkieltä. Täällä käy kuulemma niin paljon suomitravellereita että ovat oppineet perustervehdykset ynnä muut. Nytkin joka toisessa hotellissa asusti suomalainen. Tottakai yritin opettaa paikallisille suomalaisia törkeyksiä kohteliaisuuksina. Jos onnistuin niin joku epäonninen härmäläinen tulee yllätetyksi esimerkiksi ''XXX XXXXX poromies!'' tervehdyksellä. Priceless.
Muutamat rakennukset vielä muistuttivat telkkarissa 8 vuotta sitten esiteltyjä hippiklubeja joista saa taikasieniä tai vuorten vihreää kultaa, mutta välimerta muistuttavat kivitalohuvilat olivat vallanneet lähes koko kylän, vähintään kaikki kauniit rantatontit.
Talsin niemestä pois rantatietä pitkin ja alle puolessa tunnissa löytyikin jotain vähän rauhaisampaa, perinteitä vaaliva Uncle Mas Bungalows, kaukana kaikista nykyajan hömpötyksistä. Tai kyllä näillä sähköt jo oli. Toban alkuperäiskansaa on Batak heimo, jolla oli tapana rakentaa talot veneen muotoisiksi, ja Massimukselta vuokrasinkin oman tällaisen mökin muutamalla eurolla. Sumatra on osoittautunut Indonesian halvimmaksi seuduksi, ja mikä parasta täällä myös ateriat ovat riittävän isoja, Batak ruuat sitä paitsi koko maan parhaita! Järvi alkoi pikku hiljaa saada jotain positiivisia fiiliksiä aikaan.
Batak mökit ovat kattoa lukuunottamatta kokonaan puuta, pelti on korvannut palmunlehdet katon roolissa. Se luokin aika jännän atmosfäärin varsinkin kun sataa, rummutus on melkoinen. Toinen hauska pointti on aamuaurinko joka lämmittää katon polttavan kuumaksi ja lämpö säteilee katonrajassa sijaitsevan sängynkin luo. Todella mukava herätä tällä tavoin viileän yön jälkeen. Muita hassutuksia ovat niin pienet ovet että on pakko kumartaa kunnioittavasti sisään astuessaan.
Toba sijaitsee entisen jättiläistulivuoren jäännöksissä, sen verta korkealla merenpinnasta ollaan että iltaisin on hyvä pistää pitkähihainen päälle, lämpötila laskee jopa 20 celciukseen. Itseasiassa yksi yö heräsin siihen kun oli kylmä, olin jo ehtinyt kokonaan unohtaa tällaisen tunteen. Nyt sitten taas muistan vihaavani kylmyyttä, se on kurjuutta pahimmillaan. Samalla järven liplatus ja heinäsirkkojen sirinä tuo vähän mieleen Suomen kesät. Ah kuinka niitä kaipaankaan. En varmaankaan ole ainoa...
Mutta sitten kiinalainen uusivuosi päättyi ja kantonilaiset katosivat koteihinsa. Kadut tyhjenivät täysin ja Tuk Tukin maine tuli esiin illalla. Esiin kömpivät ne juuri heränneet rebelit ja heinähannut jotka istuvat iltaa joka yö aamuaurinkoon asti. Iltaisin sain jotain otetta siitä mistä ne kaikki kehut ylipäänsä tulevat. Paikalliset tarjosivat viidakkoviiniä eli palmumehua, palmupuusta suoraan uutettua käynyttä mehuntapaista, ja tuli laulettua paikallisia lauluja ynnä muuta.
Polkupyörän vuokraus onnistui vihdoin kolmantena aamuna kun sain kiskottua itseni sängystä ylös ennen aamukymmentä ja sääkin oli hyvä. Reilu 80 kilometrin jumppa sai polvet muusiksi ja puhallettua vähän kipinää unelmaan joskus pyöräillä Euroopan tai edes kotimaan halki. Maisemat olivat ihan kohtuu kivoja mutta reitin varrella ei oikeastaan tullut mitään ihmeellistä vastaan. Puolivälissä jouduin pysähtymään vesipuhvelilauman ylittäessä tietä.
Onnistuin myös hieman masentumaan joka lisäsi alun melankoliaa. Surullisesti olen nyt kiintynyt hyvin paljon lukemiseen, eihän se syyttä ole yksi historian suosituimpia harrastuksia. Sain 500-sivuisen Tyynenmeren taisteluista kertovan eepoksen täällä loppuun, ja oli haikeaa heittää hyvästit sankareille joiden tekoja ja ajatuksia oli tullut seurattua vierestä päivätolkulla, ja joista mukavimmat menivät vielä heittämään veivinsä loppupuolella. Ehkä olen tunteellinen mutta onnistun usein elämään fiktiivistenkin hahmojen rinnalla, oppia kunnioittamaan ja vihaamaankin heitä ja mitä he edustavat. Oo-rah! Ehkä kotipuolessa tästä iltoja pidentävästä pahasta tavasta pääsee eroon.
Toballa aluksi harmitti kovasti se että mestat eivät vastanneet odotuksiani, vaikka oikeastihan ei pitäisi odottaa juuri mitään. Ja tämä on ensimmäinen kerta koko reissulla kun näin on käynyt, ehkä juuri siksi tunne on outo. Nyt viidentenä päivänä kun on hyväksynyt nykytilan ja oppinut alueen tavoille tekisi mieli jäädä vielä pariksi yöksi mutta käteinen alkaa hupenemaan ja pakko viilettää johonkin kaupunkiin. Toballa on helppo alun ihmettelyn jälkeen unohtaa aika ja antaa laineiden liplattaa, tai unohtaa päivät ja keskittyä iltoihin. Kyllä se taitaa olla maineensa arvoinen.
Nyt taitaa käydä niin että lupaamani Manijau järvi jää katsastamatta, vissiin ihan oikeasti alkaa luunkovan travellerin ote lipsua. Seuraavaksi juna kulkee pohjoiseen, takaisin kuumien aaltojen ääreen.
Viimenen ote vielä Medanista, Sumatran linkkikaupungista. Tapasin joukon hassuja paikallisia joiden kanssa vierähti kaksi päivää. Käytiin uimahallissa joka osoittautuikin 5 tähden hotelliksi ja muuta hassua. Huomenna maanantaina matkaan takaisin Penangiin Malesiaan.
Kuvia Lake Tobalta:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Sumatra/
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Zhakartta
Jakarta on Indonesian pääkaupunki ja maailman kolmanneksi likaisin isomman luokan asutuskeskus. Ilmeisesti täällä asuu virallisen 10 miljoonan asukkaan sijasta noin 18 miljoonaa, tai tämä on tarkin arvaus. Kuvitelkaa että hallituksenkin tahot joutuvat tällaiset asiat ''arvaamaan''. Joka tapauksessa yksi maailman isoimmista ihmisläjistä.
Ensimmäisen päivän aikana sainkin vatsani sekaisin. Eikä sinänsä ihme, indonesialaisilla on kutakuinkin päinvastainen ajatusmaailma hygieniasta meihin verrattuna, jätteet kaduilla ja sitä rataa, heillä on myös rautainen immuunijärjestelmä. Myös kaupunkisuunnittelu on välillä ällöttävää, paljaita viemäreitä ja hajuspotteja. Katukissat elävät jahtaamalla rottia jos selviävät liikenteestä hengissä. Kaiken kruunaavat oksentelevat turistit, joko halvan kaljan tai bakteerien takia.
Tervetuloa kaffelle! Kyseessa tosiaan Jaavalainen kahvila.
Muutamia friikkejäkin on tullut tavattua, yleensä sellaisia ulkomaalaisia jotka asuvat täällä syystä tai toisesta. Esimerkiksi älyttömissä pöllyissä ollut englanninkielen opettaja, joka ei aikoinaan päässyt Uuden-Seelannin armeijaan koska ei läpäissyt psykologista testiä, toinen joka oli entinen sienikauppias ja yksikin papualainen mieshieroja tykkää nukkua öisin vähintään 13 tuntia. Oppaanani päivän toiminut paikallinen oolalaa oli kerran käynyt Singaporessa mutta ei pystynyt sietämään täkäläisiä määräyksiä, etteikö saisi muka roskata, syljeskellä tai heittää tupakantumppeja mihin haluaa. Jakarta on justiinsa semmonen lainsuojattomien paratiisi missä määräyksiä tai lakeja harvoin kunnioitetaan ja korruptoituneita poliiseja ei kiinnosta. Kaikenlaista olisi kuulemma tarjolla.
Itsellä vatsa siis meni vähän kuralle, ei kuitenkaan hirveän vakavasti. Pystyin syömään pihviä seuraavana päivänä ja sillain mutta en uskaltanut lähteä pariksi päiväksi pienemmälle paikkakunnalle ennen sunnuntaista lentoa. Asuminen Jakartassa on niin halpaa että 10 euron päiväbudjetilla syö 3 kertaa (2 eurolla saa pihviaterian ranskalaisilla, riisi toki halvempaa), nukkuu hotellissa ja ehkä kulkee vähän julkisilla ympäri kaupunkia. Tänne oli hyvä tulla pysähtymään, sniiduilemaan ja odottamaan. Aika on kulunut uppoutumalla läppäriin taas parin kuukauden tauon jälkeen. Myös paikallinen travellerighetto on mukavimpia mihin olen törmännyt, ei räätäleitä, hierojia tai muita riivaajia. Tosi iisi paikka jäädä jumiin.
Olen näin 4 kuukauden matkailun jälkeen alkanut vähän kai väsähtää. Valitsin tosiaan lentokoneen bussin ja lautan sijaan. Nyt kolmen päivän bussimatka Sumatralle Medaniin kuluu kahdessa tunnissa, ja hinta oli lopulta melkein sama (alle 10 euroa eroa). Myös lautasella näkyy nykyään enemmän grilliruokaa ynnä muuta riisistä kaukana olevaa. Riisi kyllä maistuu, mutta metropolin houkutukset vievät mennessään. Matkailu on alkanut muuttua kai enempi lomailuksi. Buddhalaisittain heikkoa suoritusta. Kyllä tästä vielä noustaan takaisin spartalaisuuteen, Sumatralla riittää vaikeasti saavutettavia kohteita joskin viisumista alkaa aika loppua.
Paikallinen heebo Kris ja iltaa kaikille Jalan Jaksalta.
Jakarta ja koko Jaavan saaren kaupungit ovat niin täynnä slummeja että sitä on vaikea käsittää ennen kuin näkee omin silmin. Tällä saarrella ja koko maassa on ehkä nelinkertaisesti niin paljon jengiä kuin mitä yhteiskunta pystyy kestämään. Juttelin yhden tyypin kanssa jolla on pelkästään äidin puolelta 10 tätiä ja yli 100 serkkua. En viitsinyt kysyä kuinka moni näistä on työttömänä, tilastot on aika rumia. Indonesia on pahin kehitysmaa nimikkeen ansaitseva valtio missä olen tähän mennessä käynyt, koko yhteiskunta on ajautunut aika pahasti pois kenenkään hallinnasta. Lähivuosina aloitetun perhesuunnittelun päästyä vauhtiin kestää ainakin 100-200 vuotta ennen kuin populaatio laskee ja minkäänlaisesta varmasta elämänlaadusta tai mistään mikä tuntuu lännessä normaalilta voidaan alkaa edes puhumaan. Aika surullinen tulevaisuus, tässähän ehtii jäätikötkin sulamaan ensin.
Täällä asuu kuitenkin myös varakkaita. Joka viikonloppu pari miljoonaa(!) ihmistä matkustaa vapaa-aikanaan rannalla tai tulivuorelle tai jonnekkin huvittelemaan. Arkipäivien ja varsinkin perjantain ruuhkat ovat älyttömiä, viikonloppuna on käsittämättömän rauhallista. Muutamat pilvenpiirtäjät sijaitsevat ihan tässä hotellin hollilla ja ovat kaikki jotain pankkirakennuksia, rikkaat voivat asua lopuissa. Maamerkit jättimainen monumentti, presidentinlinna ynnä muita tuli käytyä katsomassa mutta ei täällä oikeastaan ole mitään minkä missaaminen harmittaisi, pari hyvää Indonesian kansat ja kulttuurit summaavaa museota (mutta nehän oppii kun kiertää koko maan) ja aidosti pelottavan näkoisiä huvipuistoja. Yökerhoja olisi monta mutta niissä on vaikea nauttia ellei kaipaa yletöntä huomiota. Olen alkanut kyllästymään paikallisten verenimijäneitosten hätistelyyn siinä määrin että enempi välttelen näitä pintaliitopalatseja.
Nyt enivei tämä harmaa mutta eloisa betonihelvetti jää taakse, ja eteen tulevat Toba sekä Maninjau järvien hippiparatiisit.
Ensimmäisen päivän aikana sainkin vatsani sekaisin. Eikä sinänsä ihme, indonesialaisilla on kutakuinkin päinvastainen ajatusmaailma hygieniasta meihin verrattuna, jätteet kaduilla ja sitä rataa, heillä on myös rautainen immuunijärjestelmä. Myös kaupunkisuunnittelu on välillä ällöttävää, paljaita viemäreitä ja hajuspotteja. Katukissat elävät jahtaamalla rottia jos selviävät liikenteestä hengissä. Kaiken kruunaavat oksentelevat turistit, joko halvan kaljan tai bakteerien takia.
Muutamia friikkejäkin on tullut tavattua, yleensä sellaisia ulkomaalaisia jotka asuvat täällä syystä tai toisesta. Esimerkiksi älyttömissä pöllyissä ollut englanninkielen opettaja, joka ei aikoinaan päässyt Uuden-Seelannin armeijaan koska ei läpäissyt psykologista testiä, toinen joka oli entinen sienikauppias ja yksikin papualainen mieshieroja tykkää nukkua öisin vähintään 13 tuntia. Oppaanani päivän toiminut paikallinen oolalaa oli kerran käynyt Singaporessa mutta ei pystynyt sietämään täkäläisiä määräyksiä, etteikö saisi muka roskata, syljeskellä tai heittää tupakantumppeja mihin haluaa. Jakarta on justiinsa semmonen lainsuojattomien paratiisi missä määräyksiä tai lakeja harvoin kunnioitetaan ja korruptoituneita poliiseja ei kiinnosta. Kaikenlaista olisi kuulemma tarjolla.
Itsellä vatsa siis meni vähän kuralle, ei kuitenkaan hirveän vakavasti. Pystyin syömään pihviä seuraavana päivänä ja sillain mutta en uskaltanut lähteä pariksi päiväksi pienemmälle paikkakunnalle ennen sunnuntaista lentoa. Asuminen Jakartassa on niin halpaa että 10 euron päiväbudjetilla syö 3 kertaa (2 eurolla saa pihviaterian ranskalaisilla, riisi toki halvempaa), nukkuu hotellissa ja ehkä kulkee vähän julkisilla ympäri kaupunkia. Tänne oli hyvä tulla pysähtymään, sniiduilemaan ja odottamaan. Aika on kulunut uppoutumalla läppäriin taas parin kuukauden tauon jälkeen. Myös paikallinen travellerighetto on mukavimpia mihin olen törmännyt, ei räätäleitä, hierojia tai muita riivaajia. Tosi iisi paikka jäädä jumiin.
Olen näin 4 kuukauden matkailun jälkeen alkanut vähän kai väsähtää. Valitsin tosiaan lentokoneen bussin ja lautan sijaan. Nyt kolmen päivän bussimatka Sumatralle Medaniin kuluu kahdessa tunnissa, ja hinta oli lopulta melkein sama (alle 10 euroa eroa). Myös lautasella näkyy nykyään enemmän grilliruokaa ynnä muuta riisistä kaukana olevaa. Riisi kyllä maistuu, mutta metropolin houkutukset vievät mennessään. Matkailu on alkanut muuttua kai enempi lomailuksi. Buddhalaisittain heikkoa suoritusta. Kyllä tästä vielä noustaan takaisin spartalaisuuteen, Sumatralla riittää vaikeasti saavutettavia kohteita joskin viisumista alkaa aika loppua.
Jakarta ja koko Jaavan saaren kaupungit ovat niin täynnä slummeja että sitä on vaikea käsittää ennen kuin näkee omin silmin. Tällä saarrella ja koko maassa on ehkä nelinkertaisesti niin paljon jengiä kuin mitä yhteiskunta pystyy kestämään. Juttelin yhden tyypin kanssa jolla on pelkästään äidin puolelta 10 tätiä ja yli 100 serkkua. En viitsinyt kysyä kuinka moni näistä on työttömänä, tilastot on aika rumia. Indonesia on pahin kehitysmaa nimikkeen ansaitseva valtio missä olen tähän mennessä käynyt, koko yhteiskunta on ajautunut aika pahasti pois kenenkään hallinnasta. Lähivuosina aloitetun perhesuunnittelun päästyä vauhtiin kestää ainakin 100-200 vuotta ennen kuin populaatio laskee ja minkäänlaisesta varmasta elämänlaadusta tai mistään mikä tuntuu lännessä normaalilta voidaan alkaa edes puhumaan. Aika surullinen tulevaisuus, tässähän ehtii jäätikötkin sulamaan ensin.
Täällä asuu kuitenkin myös varakkaita. Joka viikonloppu pari miljoonaa(!) ihmistä matkustaa vapaa-aikanaan rannalla tai tulivuorelle tai jonnekkin huvittelemaan. Arkipäivien ja varsinkin perjantain ruuhkat ovat älyttömiä, viikonloppuna on käsittämättömän rauhallista. Muutamat pilvenpiirtäjät sijaitsevat ihan tässä hotellin hollilla ja ovat kaikki jotain pankkirakennuksia, rikkaat voivat asua lopuissa. Maamerkit jättimainen monumentti, presidentinlinna ynnä muita tuli käytyä katsomassa mutta ei täällä oikeastaan ole mitään minkä missaaminen harmittaisi, pari hyvää Indonesian kansat ja kulttuurit summaavaa museota (mutta nehän oppii kun kiertää koko maan) ja aidosti pelottavan näkoisiä huvipuistoja. Yökerhoja olisi monta mutta niissä on vaikea nauttia ellei kaipaa yletöntä huomiota. Olen alkanut kyllästymään paikallisten verenimijäneitosten hätistelyyn siinä määrin että enempi välttelen näitä pintaliitopalatseja.
Nyt enivei tämä harmaa mutta eloisa betonihelvetti jää taakse, ja eteen tulevat Toba sekä Maninjau järvien hippiparatiisit.
maanantai 8. helmikuuta 2010
Taidekaupunki
Sadat maalaukset, patsaat ja käsityöt toivottivat tervetulleeksi Ubudiin, Balin ja samalla kaikesta päätellen Aasian taidepääkaupunkiin. Viime vuonna tämä paikka myös valittiin jossain maailmanlaajuisessa matkailuäänestyksessä maanosan kauneimmaksi kaupungiksi. Enkä ihmettele.
Monet taitelijat ympäri maailman saapuvat tänne onnensa perässä maalaamaan tauluja, veistämään veistoksia ja huonekaluja puusta, kivestä ja metallista tai vain oppimaan näitä taitoja. Kadut ovat pullollaan kauppoja ja verstaita, gallerioita ja studioita, ja jokainen myy toistaan nätimpiä Balista, rakkaudesta ja rauhasta kertovia taide-esineitä. Värien ja kuvien määrä on lähes tajunnanräjäyttävä, jopa hajuaistia stimuloidaan kynttilöin ja suitsukkein eikä leppoisalta perinnemusiikiltakaan pääse karkuun. Seremoniallisia tanssiesityksiä löytyy joka illalle. Jos vihaat kulttuuria saat täällä hermoromahduksen. Henkkoht tykkään, mutta yliannostuksen pelossa en voi vaellella ympäriinsä kerrallaan tuntia paria enempää.
Asiakkaita myös riittää. Ravintola ei ole ravintola tai hotelli hotelli Ubudissa, jos se ei ole täynnä taidetta. Oma majataloni Warsa on kuin jokin ikivanha temppeli kaikkine sään pieksemine patsaineen ja koriste-esineineen ja mainittakoon että on tuossa uima-allaskin sisäpihalla johon pulppuaa vettä kahden idolin läpi. Ah näitä aurinkotuolin täyttämiä iltapäiviä.
Majatalon uima-allas
Joka päivä bussilasteittain turisteja, etenkin japanilaisia, raijataan tänne ostoksille Kutalta tai jostain. Lisäksi majapaikat ovat yllättävän täynnä, vasta kolmannessa yrittämässäni oli minulle tilaa. Päivittäin maalatut kankaat, puunpalaset ja jopa kivet vaihtavat omistajaa. Itsekin sorruin toisena päivänä muutamaan matkamuistoon ja perkele sentään jo kolmeen isoon maalaukseenkin. Jos budjetti antaisi myöten ja vielä tärkeämpää jos repussa olisi tilaa, mukaan olisi tarttunut aikamoisia puuveistoksia. Nytkin piti yksi paita antaa pois jotta taiteilut mahtuisivat kyytiin. Pakko vissiin pistää laivarahtina kantamuksia kotiinpäin.
Ubud ei ole rantakaupunki mutta se ei vähennä paikan idylliä. Toisen pääkadun päästä löytyy pyhä metsä, Monkey Forest, jota villit mutta harmittomat apinat kansoittavat. Sieltä löytyy myös sammaleen peittämiä alttareita sekä temppeleitä ja jättimäiseksi kasvaneita puita joista roikkuu kymmenittäin liaaneja ja maahan kurkottavia juuria. Kyllä, juuret kasvavat täällä oksista alas! Läpi virtaava koski luo eläinten äännähtelyn lomaan mahtavan viidakkoäänimaailman auringon yrittäessä läpäistä korkealle kasvavaa latvastoa. Niin ToTS ympäristöä että sydän pakahtuu.
Kivenheiton päästä löytyy hiljaisia mutta reheviä riisipeltoja ja kasvien erilaisuus ympäröivien ojien reunoilla innoittaa varmasti sekä matkaajia että taiteilijoita. Jos riisi on istutettu harvaan niin sen ympäröimästä vedestä erottuvat taivaan liikkeet ja auringonlaskut peilikirkkaina heijastuksina. Luonto on kaikkialla läsnä, mutta värikäs ja vauhdikkaasti liikennöity teiden verkosto ei ole koskaan kaukana ja tienreunat tai vähintään mutkat ja risteykset ovat aina täynnä taidetta. Joka puolella. Kauempana turistien kansoittamasta keskustasta tontit ja talot ovat halvempia, ja näissä sijaitsevissa verstaissa voi käydä katsomassa miten luomistyö luonnistuu ja löytää itseään miellyttäviä valmiita töitä halvemmalla. Koko paikassa on jotain hyvin hippiä että on vaikeaa saada sitä puettua sanoiksi. Jotain niin nättiä. Sielunruokaa?
Perinteinen naamari
Ilmeisesti rahaa virtaa täälläkin niin paljon, että kaikilla ravintoloilla ja tarjoilupaikoilla on varaa olla hyvin siloteltuja, tulee ihan mieleen länsimaiset trendijuottolat kliinisine baaritiskeineen. Ehkä olen majoittunut liian keskustaan. Myös hinnat ovat korkeammalla kuin mihin olen tottunut, ja annokset pienempiä kuin muualla maailmassa. Aargh haluaisin jäädä tänne viikoksi lekottelemaan ja ihailemaan värien ja muotojen maailmoja, mutta lompakon nopea tyhjeneminen vihloo vaikka kaikesta olen tinkinyt hintoja alemmas, makuupaikasta lähtien.
Silti, Bali ja sen kulttuuririkkaus ovat alkaneet ihastuttamaan aika paljon, hymy on täällä herkässä. Varmaa on että saari nousee kohteena aika korkealle tämän reissun lempipaikkoja listatessa. On täällä jotain taikaa mikä imee reissaajia luokseen.
Pientä lisäystä:
Ubudista matka jatkui Lovinaan pikkubussilla. Vastakkaisella penkillä istunut läski kreikkalaiskanadalainen oksensi syömänsä raa'an kanan kesken matkan, onneksi pussiin eikä bussiin. Takana ollut minua pidempi ja laihempi saksalaistyttö taas kertoili kesken olevasta maailmanympärimatkastaan. Täällä kohtaa kaikenlaisia.
Lovina on Balin pohjoisrannalla oleva pikkukylä joka on monen kohde merinähtävyyksiensä vuoksi, niistä kuuluisimpina delfiinibongaus. Aamukuudelta alkanut veneretki vei tosiaan muutaman villin mutta kalastajista kiinnostuneen delfiiniperheen luo ja tuli nähtyä sekä aikuisia että vauvoja loikkimassa vedestä. Ylväitä kauniita eläimiä, mutta vikkeliä - yhdestäkään en saanut kuvaa. Aamulla turistiveneitä oli niiden perässä useita ja jatkuvasta ''metsästyksestä'' tulikin jotenkin nolo olo, delfiinit kun vaihtoivat paikkaa koko ajan. Iltapäivällä jos olisi lähtenyt kalastusreissulle niin olisi välttynyt ruuhkalta ja silti nähnyt samat nisäkkäät.
Iltapäivä kului kuitenkin snorklaillessa. Koska kohteeseen mentiin taas veneellä tarvittiin mukaan opas, joka taas toi mukanaan leipää. Kalat näyttivät rakastavan sitä, pieni nokare veteen ja kymmenittäin värikkäitä akvaariokaloja ryntäsi kimppuun. Tällaista ruokintaa on ilmeisesti harrastettu pitempäänkin koska koskaan en ole kohdannut näin kesyjä kaloja. Osa tuli melkein kädestä syömään. Ensi kerralla kalaongella pistän kokkuun paahtista enkä matoa!
Leipä maistuu, kalat meni ihan banaaneiksi siitä
Lisäksi tarjolla olisi ollut kaikenlaista viidakkoretkikuntaa vesiputouksia katsomaan ja sukellusta kansallispuistossa suht hyvään hintaan mutta kuten todettua budjetti huutaa armoa. Päivässä meinaa kulua 30 euroa joka on liikaa näin pitkälle reissulle. Jos ei matkustaisi yksin säästäisi aika paljon matka- ja yöpymiskuluissa. Lovinasta päätinkin sitten suunnata Jaavan saarelle ja jättää Balin taakse, paikka ja hinta oli niin otollinen. Ehkä jätin tahallani useita kohteita saarella katsastamatta, jää hyvä syy palata joku päivä. Matur suks ma Bali!
Tämä kirjoitus tuleekin julkaistua tällä kertaa Jakartasta. Muu teksti oli kirjoitettu aiemmin mutta unohtui käydä blogaamassa. Eli vietin kaksi vuorokautta tien päällä, yksi yö Subarayan kaupungissa ja toinen bussissa. Yhteensä 28 tuntia busseissa joista 19 matkalla Jakartaan. Niin monen samanlaisen kyydin jälkeen ei tuntunut enää kovinkaan kummalliselta. Sama hyvä fiilis kuin olisi ottanut HKL:n bussin Stadin keskustasta himaan.
Kyseiset stopit ovat kaksi Indonesian suurinta kaupunkia, Jakartassa 10 miljoonaa asukasta ja Subassa 4,5 miltsiä. Jaavan saarella taas jotain 130 miljoonaa?!? En lähde vielä arvostelemaan näitä kulmia mutta nopealla vilkaisulla ei näytä ollenkaan vakuuttavalta verrattuna muihin Aasian väkirikkaisiin kaupunkeihin. Samaa slummia ja avointa viemäriä, roskat heitetään ikkunasta ulos jne. Jakartassa pitäisi viettää päivä tai pari, sitten nopeasti vilkaista lähiseutuja ja painella takaisin viidakkoon Sumatralle. Ylikansoitettu Jaava ei innosta.
Tassa kuvia Balilta, valitettavasti suurin osa kohtasi jotain ongelmia eikä siirtynyt nettiin:
Ubud: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bali%20Ubud/
Monet taitelijat ympäri maailman saapuvat tänne onnensa perässä maalaamaan tauluja, veistämään veistoksia ja huonekaluja puusta, kivestä ja metallista tai vain oppimaan näitä taitoja. Kadut ovat pullollaan kauppoja ja verstaita, gallerioita ja studioita, ja jokainen myy toistaan nätimpiä Balista, rakkaudesta ja rauhasta kertovia taide-esineitä. Värien ja kuvien määrä on lähes tajunnanräjäyttävä, jopa hajuaistia stimuloidaan kynttilöin ja suitsukkein eikä leppoisalta perinnemusiikiltakaan pääse karkuun. Seremoniallisia tanssiesityksiä löytyy joka illalle. Jos vihaat kulttuuria saat täällä hermoromahduksen. Henkkoht tykkään, mutta yliannostuksen pelossa en voi vaellella ympäriinsä kerrallaan tuntia paria enempää.
Asiakkaita myös riittää. Ravintola ei ole ravintola tai hotelli hotelli Ubudissa, jos se ei ole täynnä taidetta. Oma majataloni Warsa on kuin jokin ikivanha temppeli kaikkine sään pieksemine patsaineen ja koriste-esineineen ja mainittakoon että on tuossa uima-allaskin sisäpihalla johon pulppuaa vettä kahden idolin läpi. Ah näitä aurinkotuolin täyttämiä iltapäiviä.
Joka päivä bussilasteittain turisteja, etenkin japanilaisia, raijataan tänne ostoksille Kutalta tai jostain. Lisäksi majapaikat ovat yllättävän täynnä, vasta kolmannessa yrittämässäni oli minulle tilaa. Päivittäin maalatut kankaat, puunpalaset ja jopa kivet vaihtavat omistajaa. Itsekin sorruin toisena päivänä muutamaan matkamuistoon ja perkele sentään jo kolmeen isoon maalaukseenkin. Jos budjetti antaisi myöten ja vielä tärkeämpää jos repussa olisi tilaa, mukaan olisi tarttunut aikamoisia puuveistoksia. Nytkin piti yksi paita antaa pois jotta taiteilut mahtuisivat kyytiin. Pakko vissiin pistää laivarahtina kantamuksia kotiinpäin.
Ubud ei ole rantakaupunki mutta se ei vähennä paikan idylliä. Toisen pääkadun päästä löytyy pyhä metsä, Monkey Forest, jota villit mutta harmittomat apinat kansoittavat. Sieltä löytyy myös sammaleen peittämiä alttareita sekä temppeleitä ja jättimäiseksi kasvaneita puita joista roikkuu kymmenittäin liaaneja ja maahan kurkottavia juuria. Kyllä, juuret kasvavat täällä oksista alas! Läpi virtaava koski luo eläinten äännähtelyn lomaan mahtavan viidakkoäänimaailman auringon yrittäessä läpäistä korkealle kasvavaa latvastoa. Niin ToTS ympäristöä että sydän pakahtuu.
Kivenheiton päästä löytyy hiljaisia mutta reheviä riisipeltoja ja kasvien erilaisuus ympäröivien ojien reunoilla innoittaa varmasti sekä matkaajia että taiteilijoita. Jos riisi on istutettu harvaan niin sen ympäröimästä vedestä erottuvat taivaan liikkeet ja auringonlaskut peilikirkkaina heijastuksina. Luonto on kaikkialla läsnä, mutta värikäs ja vauhdikkaasti liikennöity teiden verkosto ei ole koskaan kaukana ja tienreunat tai vähintään mutkat ja risteykset ovat aina täynnä taidetta. Joka puolella. Kauempana turistien kansoittamasta keskustasta tontit ja talot ovat halvempia, ja näissä sijaitsevissa verstaissa voi käydä katsomassa miten luomistyö luonnistuu ja löytää itseään miellyttäviä valmiita töitä halvemmalla. Koko paikassa on jotain hyvin hippiä että on vaikeaa saada sitä puettua sanoiksi. Jotain niin nättiä. Sielunruokaa?
Ilmeisesti rahaa virtaa täälläkin niin paljon, että kaikilla ravintoloilla ja tarjoilupaikoilla on varaa olla hyvin siloteltuja, tulee ihan mieleen länsimaiset trendijuottolat kliinisine baaritiskeineen. Ehkä olen majoittunut liian keskustaan. Myös hinnat ovat korkeammalla kuin mihin olen tottunut, ja annokset pienempiä kuin muualla maailmassa. Aargh haluaisin jäädä tänne viikoksi lekottelemaan ja ihailemaan värien ja muotojen maailmoja, mutta lompakon nopea tyhjeneminen vihloo vaikka kaikesta olen tinkinyt hintoja alemmas, makuupaikasta lähtien.
Silti, Bali ja sen kulttuuririkkaus ovat alkaneet ihastuttamaan aika paljon, hymy on täällä herkässä. Varmaa on että saari nousee kohteena aika korkealle tämän reissun lempipaikkoja listatessa. On täällä jotain taikaa mikä imee reissaajia luokseen.
Pientä lisäystä:
Ubudista matka jatkui Lovinaan pikkubussilla. Vastakkaisella penkillä istunut läski kreikkalaiskanadalainen oksensi syömänsä raa'an kanan kesken matkan, onneksi pussiin eikä bussiin. Takana ollut minua pidempi ja laihempi saksalaistyttö taas kertoili kesken olevasta maailmanympärimatkastaan. Täällä kohtaa kaikenlaisia.
Lovina on Balin pohjoisrannalla oleva pikkukylä joka on monen kohde merinähtävyyksiensä vuoksi, niistä kuuluisimpina delfiinibongaus. Aamukuudelta alkanut veneretki vei tosiaan muutaman villin mutta kalastajista kiinnostuneen delfiiniperheen luo ja tuli nähtyä sekä aikuisia että vauvoja loikkimassa vedestä. Ylväitä kauniita eläimiä, mutta vikkeliä - yhdestäkään en saanut kuvaa. Aamulla turistiveneitä oli niiden perässä useita ja jatkuvasta ''metsästyksestä'' tulikin jotenkin nolo olo, delfiinit kun vaihtoivat paikkaa koko ajan. Iltapäivällä jos olisi lähtenyt kalastusreissulle niin olisi välttynyt ruuhkalta ja silti nähnyt samat nisäkkäät.
Iltapäivä kului kuitenkin snorklaillessa. Koska kohteeseen mentiin taas veneellä tarvittiin mukaan opas, joka taas toi mukanaan leipää. Kalat näyttivät rakastavan sitä, pieni nokare veteen ja kymmenittäin värikkäitä akvaariokaloja ryntäsi kimppuun. Tällaista ruokintaa on ilmeisesti harrastettu pitempäänkin koska koskaan en ole kohdannut näin kesyjä kaloja. Osa tuli melkein kädestä syömään. Ensi kerralla kalaongella pistän kokkuun paahtista enkä matoa!
Lisäksi tarjolla olisi ollut kaikenlaista viidakkoretkikuntaa vesiputouksia katsomaan ja sukellusta kansallispuistossa suht hyvään hintaan mutta kuten todettua budjetti huutaa armoa. Päivässä meinaa kulua 30 euroa joka on liikaa näin pitkälle reissulle. Jos ei matkustaisi yksin säästäisi aika paljon matka- ja yöpymiskuluissa. Lovinasta päätinkin sitten suunnata Jaavan saarelle ja jättää Balin taakse, paikka ja hinta oli niin otollinen. Ehkä jätin tahallani useita kohteita saarella katsastamatta, jää hyvä syy palata joku päivä. Matur suks ma Bali!
Tämä kirjoitus tuleekin julkaistua tällä kertaa Jakartasta. Muu teksti oli kirjoitettu aiemmin mutta unohtui käydä blogaamassa. Eli vietin kaksi vuorokautta tien päällä, yksi yö Subarayan kaupungissa ja toinen bussissa. Yhteensä 28 tuntia busseissa joista 19 matkalla Jakartaan. Niin monen samanlaisen kyydin jälkeen ei tuntunut enää kovinkaan kummalliselta. Sama hyvä fiilis kuin olisi ottanut HKL:n bussin Stadin keskustasta himaan.
Kyseiset stopit ovat kaksi Indonesian suurinta kaupunkia, Jakartassa 10 miljoonaa asukasta ja Subassa 4,5 miltsiä. Jaavan saarella taas jotain 130 miljoonaa?!? En lähde vielä arvostelemaan näitä kulmia mutta nopealla vilkaisulla ei näytä ollenkaan vakuuttavalta verrattuna muihin Aasian väkirikkaisiin kaupunkeihin. Samaa slummia ja avointa viemäriä, roskat heitetään ikkunasta ulos jne. Jakartassa pitäisi viettää päivä tai pari, sitten nopeasti vilkaista lähiseutuja ja painella takaisin viidakkoon Sumatralle. Ylikansoitettu Jaava ei innosta.
Tassa kuvia Balilta, valitettavasti suurin osa kohtasi jotain ongelmia eikä siirtynyt nettiin:
Ubud: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bali%20Ubud/
maanantai 1. helmikuuta 2010
Balin maistelu
Kuusi päivää vierähtänyt Balin pääalueella ja sen lähisaarilla, Nusa Lembonganilla ja Nusa Penidalla. Kaikesta kuuluisuudesta ja suosiostaan huolimatta kyseessä on aika vakuuttava paratiisi, tai ehkä juuri siksi. Karkasin kuitenkin pääalueen eli Kutan hektistä menoa kahden yön jälkeen tänne läheisille pikkusaarille joilta kuulin löytyvän rauhallisia levyttelymestoja, huomenna on tarkoitus suunnata takaisin pääsaarelle.
Lembongan oli hieman pettymys kaikkine lomakeskuksineen, mutta Penida on jo niin pitkän matkan päässä että täältä ei paria matkaajaa enempää ulkolaisia löytynyt - pilaamaton paikka siis. No joo, nautin minä Kutan bilehelvetistäkin ja länkkäriruuista, joten ei ainakaan tällä viikolla ole ollut niin väliä missä oleksii.
Bali on todella virkeää vaihtelua Borneon ja Sulawesin jälkeen, joissa maallistunut islam ja tylsistynyt maailman meno olivat syvällä kansan riveissä. Täällä on aivan oma kulttuurinsa, kiitos rikkaiden hindujen jotka pakenivat saarelle arabiprinssejä joskus 400 vuotta sitten ja puolustautuivat riittävän tiukasti. Nimittäin täällä popsitaan nykyään possua surutta ja joka paikka on täynnä pakanajumalien alttareita ja etenkin patsaita, kutkuttavat suitsukkeet palavat ympäriinsä ja rakennukset ovat paljon koristeellisempia kuin muualla. Kaikki eivät tästä erilaisuudesta tykkää, musset tai muslimit ovat tällä vuosituhannella kaksi kertaa järjestäneet terrori-iskun juuri Kutalle. Mutta minä tykkään, ehdottomasti ihmeellisintä joskin helpointa Indonesiaa tähän asti.
Bali on semmoinen nimi että jokainen on sen varmasti joskus kuullut ja mieleensä painanut kaukaisena paratiisina. Kyseessä onkin Indonesian suosituin turistikohde ja 80% kaikista vieraista käy juuri täällä. Eikä sinänsä ole ihmekään, Bali on monipuolisin ja kulttuuririkkain Indonesian lääneistä, unohtamatta lukuisia surffibiitsejä ja ikuista aurinkoa. Nykyään rahaa virtaa niin paljon että infrastruktuuri on maan parasta ja turistiteollisuus huippuunsa hiottua. Tänne on helppo tulla kokemaan sekä paikallisia että turvallisen tuttuja länsimaisia juttuja eksoottisessa ympäristössä. Kiitos miljoonien australialaisten homma on mennyt samanlaiseksi kuin Kanarialla mistä voi tilata lihapullia ja perunamuussia. Mutta kuten Kanariallakin, koskettaa tämä loppujen lopuksi vain tiheimpään asutettua aluetta. Esimerkkinä se että minulle tultiin Kutalla tarjoamaan kadulla Aftonbladettia ja kun saivat tietää oikean kansalaisuuteni niin Ilta-Sanomia. En ostanut, huonot uutiset eivät kiinnosta. Onni on olla kaukana lööpeistä, eikö?
Nusa saarilla tässä naapurissa loppuikin sitten turistihelvetti ja pitsan popsiminen. Sen sijaan lautasilla on kannettu 3 eurolla riisin kanssa kokonaisia grillattuja kanoja päineen kaikkineen ja tälläkin hetkellä vierellä on muutama reilun 4 eurosentin arvoinen Indolainen suklaapatukka taikka kaakaosikari.
Lembonganilla kului yksi vuorokausi halpaa ja aikaista aamuvenettä odotellessa, samalla tuli käveltyä koko saari läpikotaisin ja katseltua pakettimatkaajien hurjistelua vesiskoottereilla. Penidalle kun päästiin niin valinnanvarat alkoivat huveta, majataloja löytyy ilmeisesti kaikkiaan neljä kahdesta eri kylästä. Kymppi oppaalle käteen ja lähdettiin aamupäivästä tutkimaan mopedilla paikkoja.
Heti mutkan takaa eteen osui kukkotappeluareena ja kerran kuussa järjestettävä matsipäivä. Isännät ympäri Balia raijaavat koulutettuja kukkojaan joskus laillisiin ja joskus laittomiin turnajaisiin, joissa elukat taistelevat jalkaan sidottavien terien avulla kuolemaan asti. Paikalle tulleet sitten lyövät vetoa isostakin rahasta että kumpi selviää. Ottelut ovat verisiä ja höyhenet lentelevät, niissä käytetään hyväksi kukkojen luontaisia vihollisuuksia, alfauros vastaan alfauros. Lopuksi häviäjät pistetään omistajan pataan, joskus armosta voittajatkin. Täällä elo on luonnonläheistä eli armotonta tai pelleä, ja sivuvaikutuksena on tällaisia sydäntäkovettavia sirkustapahtumia. Eläimet ovat vain eläimiä ja liha lihaa. Mielenkiintoisempaa olikin nähdä ihmisten reaktiot ja miten koko homma toimi vedonvälittäjineen ja hurraajineen kuin itse kukkojen väliset mätöt.
Matka jatkui eteenpäin ikivanhaan luolatemppeliin muutaman kukon laulettua viimeiset virtensä. Pienestä kalliossa olevasta kolosta ryömittiin sisään pyhälle maanalaiselle maalle jossa papit suorittivat riittejä ja pyhiinvaeltajat muualta Balista kuuntelivat näiden opetuksia. Katosta tippuva pyhä vesi ja lepakonpaska villitsivät välillä erilaisiin joikailuihin.
Tie vei pyhistä vesistä toisiin, meren luo pari sataa metriä korkean kallionkielekkeen päälle, josta piti tietenkin kavuta portaita pitkin alas aaltojen tasolle vesiputousalttarille. Eipä ole koskaan niin monia jyrkkiä askeleita tullut eteen, ja kaikki melkein tyhjänpäälle jollain taikavoimilla kai pultattu. Alas päästyä jalat ihan tärisi. Mutta huhhuh mitkä maisemat kokoajan. Alla odotti pari metriset aallot joissa pitäisi asustaa suuria mantoja, sekä vesiputous joka tällä kertaa suomentui enemminkin puroksi, ja sen luo rakennettu alttari. Putouksesta oli myös vedetty putki ylös(!) siellä asuvien kyläläisten iloksi. Nykyään naisten ei kuulemma tarvitse enää käydä kymmentä kertaa alhaalla ämpärien kanssa. Ylöstulo olikin sitten rankinta koko reissulla tähän asti, mihin on matkaajan kunto kadonnut? Väitän kylla että askelia oli ainakin yli viiden sadan.
Kutalla kävin kamerakaupassa tuhlaamassa enemmän rahaa Olympuksen vedenallakin toimivaan kameraan kuin mitä se olisi Suomessa maksanut, mutta ei auttanut itku kun muistot pitää päästä tallentamaan. Kahtena päivänä kävinkin snorklailemassa ja testailemassa uutta lelua ja tuntuu toimivan. Aallot ja virtaukset täälläpäin vain ovat sen verta agressiivia että vaikea pysyä vedessä paikoillaan ja tarkentaa. Niinpä niin, surffausparatiisi. Tässä silti pari fotoa todisteeksi:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bali%20Nusat/
Tarkennetaan taas tulevaa, matka jatkuu nyt takaisin Balille ja sen taidekaupunki Ubudiin ynnä muihin pikkukohteisiin. Sitten kai ennen maaliskuuta takaisin mantereelle ennen kuin viisumi loppuu. Penida ei ihan niin leppoisa paikka ole kuin ennakoin, tai on mutta kaikki ne rauhan tyyssijat ovat aika kaukana majapaikoista joten auringonlaskut joutuu todistamaan räkäläkylistä, ei riippumatoista rannan kupeesta. Onneksi tässä on aikaa vielä muutama kuukausi sellaiseen.
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Paratiisista helvettiin
Joskus 13.1. yön hämärissä, melkein viikko mennyt Togianeilla:
Kirjoitan tätä muistiin ukkosmyrskyn keskeltä, keskiyöllä pimeässä bungalowissa eli majapahasessa. Salamat valaisevat maisemaa ja meri hieman aaltoilee viiden metrin päässä. Taloni on rakennettu paalujen varaan aika korkealle, eivätkä nämä myrskyt täällä ole mistään kotoisin joten voin nukkua yöni rauhassa korvatulppien avulla. Joka kuukausi sataa ja tuulee yhtä paljon, käytännössä öisin, eikä suuria myllerryksiä ole tapahtunut miesmuistiin, mitä nyt horisontissa siitävä Una Una tulivuorisaari räjähti vuonna '83.
Sijaintini on siis Togian saaret Sulawesin ytimessä, tarkennettuna yksi pieni niistä nimeltään Kadidiri. Täällä ensimmäistä kertaa ihan tosissaan unohdin mikä päivä on, kalenteri menetti merkityksensä. Päivät ovat kuluneet riippumattoiluun, lukemiseen, läträämiseen, hyttysten metsästykseen sekä vaatteiden ja varusteiden kunnostusompeluun. Faijan 70-luvulla käyttämä ruutupaita alkaa hiljalleen lahota käsiin ja Alibaba pöksyissä haarat ovat heikot.
Paratiisimme (kirjaimellisesti Kadidiri Paradise Bungalows) koostuu yksittäisistä majoista ja yhteisrakennuksesta missä tarjotaan aamiainen, lounas ja päivällinen - ruoka sisältyy vuokraan. Joka paikassa on riippumattoja, lepotuoleja, tyynyjä. Sähköä on 4 tuntia aina iltaisin jolloin voi ladata kameran akun tai vastaavaa. Saaren eri puolten kaksi eri rantaa ovat minuutin päässä kaikesta, koralliriutat koristavat matalia vesiä ja sateenkaarikalojen sekaan voi hyppiä uimaan tai snorklaamaan milloin tahtoo.
Togianit ovat niin kaukana ja hankalien reittien päässä, että täällä ei paljoa ihmisiä käy. Sen verran kuitenkin että ovat mukavat asuinpaikat rakentaneet matkaajille. Tänään meitä on 5. Yksi hollantilainen oli viettänyt täällä yksinään kaksi päivää henkilökunnan kanssa, jotka koostuvat käytännössä parista kokista ja venekuskista. Olen mm. tavannut Sveitsin viimeisen Hipin isolla hoolla, Indonesiasta vaimon löytäneen ruotsalaismiehen, amerikkalaisen kalastajan, 14 vuotta täällä viettäneen sukelluskouluttajan ja monia muita. Hektisistä kaupungeista tänne karanneet ihmiset ovat löytäneet sielunrauhan heti reppunsa laskettuaan.
Olemme laiturilta bonganneet mm. vesikäärmeitä, väriään vaihtavan mustekalan, mureenan, sinitäplärauskun, vaarattoman meduusan ja ties mitä. Saaren puoli on täynnä rapuja ja erityisesti kotiaan simpukkaa mukanaan kantavia äyriäisiä eli Hermanneja. Välillä sitä myös hätkähtää kun rukoilijasirkka tai muu mahdollisimman kaukaiseksi mieltämä otus häärää vieressä. Tämä alue ei eläimistöltään ole muita ihmeellisempi, mutta ihmisten vähyys on se mikä ajaa kaikki tänne, matkaajat ja elukat yhtä kaikki.
Muutama laitesukellus on myös tullut tehtyä. Vedet eivät ole niin megaihmeellisiä täällä, mutta tekniikka alkaa olla jo hallussa. Kävin pulahtamassa oman uuden ennätyksen 25 metrin syvyyteen ja viikon kohokohta oli ehdottomasti sukellus Toisen Maailmansodan aikaiseen lentokonehylkyyn. Amerikkalaisen B24 ''Liberator'' pommikoneen ruho makaa ruostuneena mutta yhdessä osassa 20 metrin syvyydessä. Koneella tehtiin aikoinaan hätälasku veteen jonne se sitten myös jäi, asuttaen nyt kymmeniä leijonakaloja ja muita myrkkymuikkuja. Lentokentällä töitä tehneenä näky sukeltaneesta lentsikasta oli omalta osaltani myös kovin huumoririkas.
Lisäys viikkoa myöhemmin:
Amparnan kyläpahanen. Kaksi viikkoa kului ja vihdoin pääsin saarilta pois. Ensimmäinen viikko oli yhtä paratiisia ja reissun parasta aikaa, toinen kärsimystä ja helvettiä. Kaikki se nauru ja elämänilo sammui nopeaan. Minä ja kaksi muuta saimme niinkin uskomattamalta kuin se kuulostaa, vilustumisoireet ja kuumeen, kun kahdeksi päiväksi lämpötila laski dramaattisesti muutaman asteen ja tuli tuulista! Tähän liittyi myös liikaa aikaa kylmässä vedessä, mutta onhan tuo nyt nöyrää tropiikissa. Toisaalta saattoi yhtä hyvin olla joku trooppinen tauti. Taas tuli koettua ja opittua.
Tarkoitus oli viettää enintään 10 yötä Togianeilla mutta meni 15. Kuume kesti kolme päivää ja jälkiseuraukset kuten kipeä maha toiset samanlaiset. Lopussa aistien ollessa hellänä ja mahan arkana paikallisten kokkaustyyli ja saatavilla olleet raaka-aineet repivät hermoja. Suuhun on mennyt melkein pelkästään hedelmiä ja keitettyä riisiä, olen vain unelmoinut siitä mitä laittaisin suuhuni Suomessa ja millä heikosta olosta pääsisi eroon. Muuten mukava kokkitäti Lina ei ymmärrä mitä tarkoittaa salty tai mitä on kevyt ruoka. Maksaisin paljon päästäkseni eurooppalaiseen supermarkettiin shoppailemaan, lähettäkää joku kinkkuvoileipä! Kun kerran ruokahalunsa menettää niin kaikki paikallinen alkaa yksinkertaisesti maistua väärältä ja luontaantyöntävältä, kipeänä eksotiikka ei kiinnosta tippaakaan.
Hengissä kuitenkin selvittiin ja taisin nauraa tänään ääneen pitkästä aikaa. Pieni välinpitämättömyys silti kalvaa, ei kiinnosta Sulawesi enää yhtään ja on aika lähellä etten lähde samantien pois koko Indoista, niin junttila mesta silloin kuin ei enää jaksa yrittää ymmärtää. Mutta parhaana lääkkeenä lienee vain lentää täältä mahdollisimman nopeasti pois lähimpään suurkaupunkiin rasvaiselle purilaiselle - sivilisaation pariin!
Ja taas viikkoa myöhemmin:
Bali! Ah tätä länsimaalaisten paratiisia. Mäkkärin logot valaisevat katuja ja brittirokki soi, nyt ollaan australialaisten bileturistien mekassa. Ensitöikseni vedin nassun täyteen hampurilaisia, limonaadia ja italojätskiä. Päivälliseksi grillipihviä basilikalla ja oluelle ja illalla pitsan jälkeen pää täyteen tuontijuomia ja sieniä ja uudehko Hollywood-leffa silmistä sisään ja korvista ulos. Huhhuh kun tulikin kotoisa olo, tuhkista noustiin taas ja korkealle. Huomenissa taas maistunee riisi.
Viikko takana kaikenlaisia matkapahoinvointia lisääviä kulkuvälineitä, slummeja, vuoristoa, maanvyörymiä, tulvia ja sademetsää. Laskeuduin tänne Balille tiistaina aamupäivästä ja kaksi päivää tuli tuuduttauduttua kaikessa synnissä mitä oli ikävä. Voimien palauduttua nyt on taas aika lähteä tutkimaan pyhempiä mantuja. Bali on iso saari josta vain Kutan biitsialue on ällöturismin kalvamaa, muualta löytyy temppeleitä ja puudelinpopsijoita, originellia menoa siis. Pysykää kanavalla!
Togianeilta jai pari kuvaa mutta kuvapalvelu ei nayta tanaan toimivan. Kamera tuhoutui meriveden roiskeisiin eras paiva, pitää täältä Kutan tavarataloista katsoa uusi. Sulawesistä jäi todella ristiriitaiset muistot, mutta kuvat ovat kaikki hyviltä päiviltä. Aika varmasti kultaa nekin. Tassa pari kaunista:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
