Blogi virtaa näinä päivinä vauhdilla, joskin seuraavaan viikkoon tai kahteen ei välttämättä tule taas kirjoituksia.
Lento Filippiineille myöhästyi tunnilla kun aikamoinen kaatosade yllätti ja lentoyhtiön väen piti hommata jostain kaikille matkustajille sateenvarjot - koneeseen oli terminaalista kuitenkin 20 metrin kävely. Kone tärisi toisen tunnin ajan kun lennettiin varmaan suurimman pilven läpi mitä olen koskaan kokenut.
Määränpäässä alkoi sekamelskan ihmettely, maa muistuttaa enempi jotain Hondurasia kuin Aasiaa, ja minä kun luulin että Singapore oli alueen uniikki kohde. Katolilaisuus ja espanjalaisten ja amerikkalaisten perintö näkyy kaikkialla.
Manilassa kului ensin päivä etsiessä laiva-aikatauluja ja yhtiöitä, lopulta selvisi että lähes kaikki reitit Palawan saarelle, mikä oli ensimmäisenä listallani, olivat telakalla tai tauolla. Tämän jälkeen yritin hankkia netistä halvan lentolipun (kaupungista toiseen lentää parhaimmillaan alle 20 eurolla) mutta sitä ei lentoyhtiön sivuilta pystynytkään ostamaan. Yhtiön lipputoimistossa lippu oli positiivisena yllärinä pari sataa pesoa eli hyvän aterian verran halvempi.
Jätin pääkaupungin rauniokohteet ja muut nähtävyydet myöhemmälle visiitille, jalka on vieläkin vähän kipeä kun kävelee. Tällä nopealla katsahduksella jäi sama fiilis kuin monesta muustakin Aasian metropolista; rikkaita ja köyhiä on sikin sokin, ruokaa on jos jonkinlaista ja kaikenlaisia helppoheikkejä riittää. Vietinkin lopulta enempi aikaa hostellin kattoterassilla lukien uutisia jne., toisena iltana tarjolla oli jopa ilmaista viiniä mikä teki seuraavan aamun matkasta lentokentälle yhtä helvettiä.
Samalla terassilla hävisin pokeripöydässä heti ensimmäisessä jaossa (suora vs. täyskäsi) pienen setelin ja jouduin muistaakseni reissujeni ensimmäisen ryöstön kohteeksi - joku pölli yhteishuoneestamme kaapinovesta lukkoni! Uskon että tämä joku luuli että lukko oli hylätty siihen kun ei kerran ollut lukossakaan tai jotain vastaavaa, mutta aika nolo sattuma silti. Tarina vielä pahenee sillä että ostamani uusi lukko hajosi heti seuraavana päivänä eli tänään. Lienee aika siirtyä numerolukoista oikeisiin.
Mutta juu tätä päivitystä kirjoitan viidakon täyttämältä sormisaarelta eli täältä Palawanilta, Puerto Princessan kaupungista. Tulevina päivinä pitäisi käydä tsekkaamassa maanalainen joki eli jonkinlainen kilometrejä pitkä luola, kaikenlaista luonnonkaunista pikkusaaristoa ja lopulta hypätä Coron saarille sukeltamaan tusinan japanilaisen WWII hylyn ympärillä. Uusimman suunnitelman mukaan pysyn joulun yli Filippiineillä ja hankkiudun Borneolle vasta tammikuun puolivälissä.
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
torstai 25. marraskuuta 2010
Leijonakaupunki
Singaporen lentokenttä on valittu usein maailman parhaaksi, se on myös todella suosittu lentokentillä nukkuvien penninvenyttäjien piireissä. Koneeni laskeuduttua jäinkin hetkeksi ihastelemaan paikkaa - ilmaistarjontaa on netistä juomaveteen. Harmi että lähtevä lentoni on vasta niin myöhään keskipäivällä ettei paikalle kannata vaivautua jo edellisenä iltana. Matkustajana voisin vallata odotushuoneesta parikin penkkiä ja yöpyä ilmaiseksi.
Singapore on oma valtionsa, ei vain Kaakkois-Aasian keskus ja vaurain metropoli vaan myös oma piskuinen saarensa luonnonpuistoineen ja valuuttoineen. Täällä on korkeita taloja täynnä pankkeja, jättimäinen satama, lailla kielletty roskaaminen, tupakointi julkisilla paikoilla ja muunmuassa vessapöntön vetämättä jättäminen. Lopputulos on ehkä puhtain, osittain modernein ja kansainvälisin kaupunki mihin olen törmännyt.
Olin kuullut paljon juttuja Singaporesta, mutten oikeastaan tiennyt mitä tarkalleen odottaa. Ja pieni shokki siitä syntyikin. Ensin olin hämmentynyt siitä miten hyvin kaikki toimii liikenteestä lähtien, miten ränsistyneitä taloja ei näy missään, miten paikalliset tuntuivat ajattelevaisilta ja järkeileviltä. Tällä oli selvä ero Indonesian kaltaisiin maihin missä lapset kasvatetaan ilman kuria ja säännönmukaisuuksia. Kauan eläköön poliisivaltio!
Kuuluisia kielto- ja varoituskylttejä ei kuitenkaan ole tullut vastaan, eikä täällä ole nyt niin kallista kuin olin kuullut. 12 eurolla juuri ja juuri maksaa asumuksen ja ruuat per päivä, mutta helposti vuorokaudessa kuluu 20-30 euroa. Vähänkään juhlallisempi ruoka ja kaikki muu onkin sitten huomattavasti naapurimaita kalliimpaa. Jäätelö ja suklaa on kalliimpaa kuin Suomessa! Vettä voi juoda hanasta mikä on ulkomailla ihmeellistä ja uskomatonta. Ensimmäinen hörppy olikin aika pelokas mutta hengissä ollaan.
Kahtena päivänä kävelin kaupungin melkein läpikotaisin, tai omille jaloilleni ainakin riittävästi. Periksiantamattomana käytin puhkikuluneita sandaaleja ja sain toisen päkiäni kipeäksi joten päätin jättää yösafarin eläintarhassa väliin. Muutenkin täällä riittäisi kaikenlaista viihdettä benji-keinuista maailman suurimpaan maailmanpyörään ja segway kilpa-ajoihin. Jopa vedenpuhdistuslaitoksella on oma viihdekeskuksensa.
Kaupunki on täynnä tuhansia ravintoloita ja kauppoja, hauskin näkemäni liike oli ehkä ukuleleihin erikoistunut. Ruokaa on joka maasta. Elektroniikkaa on joka paikassa, sekä hyllyillä että talojen seinillä mainostauluina. Joululaulut ovat alkaneet mutta onneksi soivat usein hillittyinä jazz-versioina, joulukatukin tuli nähtyä. En ostanu yhtikäs mitään, paitsi hedelmiä ja vastaavia. Tuli jopa kokeiltua halal salamia ja paikallista patonkia, molemmat aika mauttomia. Suola tuntuu olevan aines joka unohtuu ruuista usein vaikka lämpötila onkin hikinen 30 astetta joka päivä. Molempina iltapäivinä on satanut mikä on lisännyt viihtyvyyttä huomattavasti.
Nyt Singaporen koettuani olen yrittänyt miettiä miten tämän paikan selittäisi muille, ja tulen varmaan epäonnistumaan yhtälailla kuten kaikki muutkin matkaajat joita olen tavannut. Ero muihin kaupunkeihin on suunnaton, mutta silti kaikki on jollain tapaa tuttua. Katujen varsilla on puuistutuksia kuten Helsingissä mutta puut ovat palmuja ja sen sellaisia. On englantia keskenään puhuvia bisnesmiehiä kuin Wall Streetillä konsanaan mutta kaikki nämä ovat kiinalaisia. On taidetta kaduilla, sekä länsimaista että itämaista. On aasialaisia katukeittiöitä mutta niihin normaalisti liittyvä sotku uupuu. On kuuma, mutta siitä aiheutuvat kuvotustuoksut puuttuvat. Kukaan ei hymyile ellei heille hymyile ensin.
Tämä on meikäläiselle ennenkuulumaton yhtälö. Ikään kuin kaikki tietämäni erot Aasian ja Euroopan välillä olisivat unohtuneet. Tunnen oloni täällä kotoisammaksi kuin muissa alueen kaupungeissa. Silti vaurauden sivuvaikutuksia kuten pinnallisuutta ja shoppailun palvomista näkyy, ja jotenkin päällimmäisenä ajatuksena on ihmetys siitä että miksikäs nämä aasialaiset yrittävät täällä leikkiä New Yorkia. Lienee parasta etten jää tänne jumiin tai paikallisten stressi vielä tarttuu.
Kuvia Singaporesta:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Singapore/
Kuvia Pulau Wehiltä:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Pulau%20Weh/
Singapore on oma valtionsa, ei vain Kaakkois-Aasian keskus ja vaurain metropoli vaan myös oma piskuinen saarensa luonnonpuistoineen ja valuuttoineen. Täällä on korkeita taloja täynnä pankkeja, jättimäinen satama, lailla kielletty roskaaminen, tupakointi julkisilla paikoilla ja muunmuassa vessapöntön vetämättä jättäminen. Lopputulos on ehkä puhtain, osittain modernein ja kansainvälisin kaupunki mihin olen törmännyt.
Olin kuullut paljon juttuja Singaporesta, mutten oikeastaan tiennyt mitä tarkalleen odottaa. Ja pieni shokki siitä syntyikin. Ensin olin hämmentynyt siitä miten hyvin kaikki toimii liikenteestä lähtien, miten ränsistyneitä taloja ei näy missään, miten paikalliset tuntuivat ajattelevaisilta ja järkeileviltä. Tällä oli selvä ero Indonesian kaltaisiin maihin missä lapset kasvatetaan ilman kuria ja säännönmukaisuuksia. Kauan eläköön poliisivaltio!
Kuuluisia kielto- ja varoituskylttejä ei kuitenkaan ole tullut vastaan, eikä täällä ole nyt niin kallista kuin olin kuullut. 12 eurolla juuri ja juuri maksaa asumuksen ja ruuat per päivä, mutta helposti vuorokaudessa kuluu 20-30 euroa. Vähänkään juhlallisempi ruoka ja kaikki muu onkin sitten huomattavasti naapurimaita kalliimpaa. Jäätelö ja suklaa on kalliimpaa kuin Suomessa! Vettä voi juoda hanasta mikä on ulkomailla ihmeellistä ja uskomatonta. Ensimmäinen hörppy olikin aika pelokas mutta hengissä ollaan.
Kahtena päivänä kävelin kaupungin melkein läpikotaisin, tai omille jaloilleni ainakin riittävästi. Periksiantamattomana käytin puhkikuluneita sandaaleja ja sain toisen päkiäni kipeäksi joten päätin jättää yösafarin eläintarhassa väliin. Muutenkin täällä riittäisi kaikenlaista viihdettä benji-keinuista maailman suurimpaan maailmanpyörään ja segway kilpa-ajoihin. Jopa vedenpuhdistuslaitoksella on oma viihdekeskuksensa.
Kaupunki on täynnä tuhansia ravintoloita ja kauppoja, hauskin näkemäni liike oli ehkä ukuleleihin erikoistunut. Ruokaa on joka maasta. Elektroniikkaa on joka paikassa, sekä hyllyillä että talojen seinillä mainostauluina. Joululaulut ovat alkaneet mutta onneksi soivat usein hillittyinä jazz-versioina, joulukatukin tuli nähtyä. En ostanu yhtikäs mitään, paitsi hedelmiä ja vastaavia. Tuli jopa kokeiltua halal salamia ja paikallista patonkia, molemmat aika mauttomia. Suola tuntuu olevan aines joka unohtuu ruuista usein vaikka lämpötila onkin hikinen 30 astetta joka päivä. Molempina iltapäivinä on satanut mikä on lisännyt viihtyvyyttä huomattavasti.
Nyt Singaporen koettuani olen yrittänyt miettiä miten tämän paikan selittäisi muille, ja tulen varmaan epäonnistumaan yhtälailla kuten kaikki muutkin matkaajat joita olen tavannut. Ero muihin kaupunkeihin on suunnaton, mutta silti kaikki on jollain tapaa tuttua. Katujen varsilla on puuistutuksia kuten Helsingissä mutta puut ovat palmuja ja sen sellaisia. On englantia keskenään puhuvia bisnesmiehiä kuin Wall Streetillä konsanaan mutta kaikki nämä ovat kiinalaisia. On taidetta kaduilla, sekä länsimaista että itämaista. On aasialaisia katukeittiöitä mutta niihin normaalisti liittyvä sotku uupuu. On kuuma, mutta siitä aiheutuvat kuvotustuoksut puuttuvat. Kukaan ei hymyile ellei heille hymyile ensin.
Tämä on meikäläiselle ennenkuulumaton yhtälö. Ikään kuin kaikki tietämäni erot Aasian ja Euroopan välillä olisivat unohtuneet. Tunnen oloni täällä kotoisammaksi kuin muissa alueen kaupungeissa. Silti vaurauden sivuvaikutuksia kuten pinnallisuutta ja shoppailun palvomista näkyy, ja jotenkin päällimmäisenä ajatuksena on ihmetys siitä että miksikäs nämä aasialaiset yrittävät täällä leikkiä New Yorkia. Lienee parasta etten jää tänne jumiin tai paikallisten stressi vielä tarttuu.
Kuvia Singaporesta:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Singapore/
Kuvia Pulau Wehiltä:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Pulau%20Weh/
maanantai 22. marraskuuta 2010
Pulau Weh
Indonesia on pahimmillaan synkkä paikka ja parhaimmillaan mitä kaunein, niin inhimillisissä olosuhteissa kuin luonnon koreudessakin mitattuna. Jokainen kaupunki on tuo ensimmäinen ääripää, toisen löytyessä pienempien saarien pienistä yhteisöistä. Paratiisisaari Pulau Weh todisti tämän minulle jälleen, sen Ipoih rannan syrjäiset asukkaat opettivat meikäläiselle taas jotain iloisen elämän perusasioista.
Onnistuin löytämään tieni saaren vanhimpaan pystyssä olevaan bungalow majaan, jolla on ikää ainakin 15 vuotta, ehkä enemmän. Majani verannalta oli suora näkymä laguuniin, jonka yli aurinko nousee, ja viereiselle 15 m pitkälle biitsille. Merituuli puhaltaa viileästi ikkunasta eikä ilmastointia tai tuuletinta tarvitse. Tarvittaessa vielä raikkaammat unet sai kun nukkui verannalle ripustamassani riippumatossa, joka on ehdottomasti yksi tärkeimmistä matkatavaroistani.
Ihan napakympistä asumuksesta ei voi puhua, polku majaan ja rannalle on olematon ja puskien peittämä, ranta oli kohdallani pelkkiä suuria hankalia kiviä, vessa kaukainen ulkohuussi ja palmunlehväkatos estää auringon pääsyn verannalle mikä pitää hyttyset paikalla. Ihan jees kuitenkin 3 euron päivävuokralla.
Ensimmäisenä aamuna koikkelehdin rantakiville merta tervehtimään. Aamulla oli nousuvesi ja silloin kiviltä voisi hypätä uimaan. Jäin kuitenkin katselemaan ympärilleni ja bongasin muun muassa 6 pientä hainpoikasta (silakan mittaisina), perhos- ja enkelikaloja eri värisinä, mustekalan ja kaiken kokoisia liskoja. Kun kipusin rinteen päälle ravinteliin tuli matkalla apinoita vastaan. Ruokailuterassin luota koirat lähtivät apinoiden perään, vieressä olleet vuohet eivät olleet moksiskaan. Kun ruoka tuotiin pöytään kolme kissaa tuli silmät suurina maukumaan suupaloja. Kattien koosta päätellen ne eivät osaa enää ollenkaan metsästää saaren peittävässä viidakossa, turistien hemmoteltavana on helpompaa. Tai kenties viidakossa ne juuri olisivatkin saaliita. Illalla viereisestä pikkusaaresta lensi lahden yli isoja lepakoita, kaikenlaiset sirkat sirisivät ja tutustuin Pabloon, maailman suurimpaan gekkoon joka asuu majani kattorakenteissa. Sen lempiruokaa ovat maailman suurimmat kuoriaiset jotka lentelivät päätä pahkaa joko kattolamppuani päin tai hämähäkinverkkoihin. Että tällainen naapurusto.
Kaksi viikkoa pyörähti ohi nopeasti, mutta syy oli enempi ihmisissä kuin eläimissä. Ekat päivät kuluivat valehtelematta kokonaan ruokapöydän ympärillä seurustellessa ja syödessä ehkä Indonesian parasta ruokaa, tai vähintään maan parhaita perunoita. Mama Mia's majatalossa asiakkaita kohdellaan kuin perheenjäseniä ja kaltaisiani lapsosia tahdotaan lihottaa. Pulau Weh taas on paikka jonne reissataan päästäkseen eroon diskoista ja turistiansoista. Tapasin vapaaehtoistyöntekijöitä, vaihto-opiskelijoita kaupungista joka ei ole matkaoppaissa, himoreissaajia, sukeltajia, nuoria ja vanhoja - kaikki yhtälailla hörhöjä ja sekopäitä kuten minäkin.
Saarelle on kotiutunut vuosien mittaan puolentusinaa eurooppalaista, kaikki naimisissa paikallisten kanssa. Enkä ihmettele, reissaajien yleisin mielipide oli että hekin asettuisivat mielellään juuri tällaiseen paikkaan. Stressi ei näkynyt yhdessäkään hetkessä. Paikallisten työpanos per päivä oli verrattavissa siihen mitä Suomessa saadaan aikaan 2-3 tunnissa. Tietty jos sataa ei tarvitse tehdä töitä, eikä aurinkoisiakaan päiviä työntekoon tuhlata. Indonesialainen elämäntapa ei ole hassumpi vaikka siitä kunnianhimo puuttuukin. Eläkesäästämisen sijaan hankitaan lapsia joiden kanssa asutaan koko loppuelämä. Kukaan ei janoa omaa kämppää tai ihmeempää omaisuutta (kännykkää lukuunottamatta), semmoiseen ei olla totuttu eikä tulevaisuuskaan näytä sellaisia tuovan. Porukka tulee Wehillä näinkin toimeen ja elää onnellisena.
Parin päivän jälkeen samaan bungalow kylään saapui suomalainen toveri ja moni ihmetteli miten pehmeältä ja rauhalliselta suomen kieli kuulostaakaan. Esimerkiksi kiina ja thai kuulostavat vinkuvalta valitukselta, saksaa ei pidetty kovin romanttisena ja kaikki 'kuumaperuna' -kieletkin saivat maininnan. Toisella viikolla kolmas suomalainen löysi tiensä saman ruokapöydän ääreen ja viipyi samalla seudulla yhtä pitkään kuin minäkin. Jos samanlainen härmäläisiin törmäily jatkuu joudun puhumaan reissulla enemmän suomea kuin muita kieliä yhteensä.
Nyt pitäisi toipua paratiisista ja kuluttaa yksi päivä Medanissa, kaupungissa mikä on yltänyt useampaankin otteeseen erilaisille Maailman rumin kaupunki -listoille. Omalla listallani se on vasta sijalla kolme joten varmaan yhden päivän helposti kestää vaikka suunnitellessa tulevaa. Repun sisältö nyt pitäisi aluksi saada kuivattua, bussimatkalla satoi ja tavaratila ei näemmä ollut vesitiivis. 14-tuntinen kyyti muuten oli aika kuiva, indohitit pyörivät kajareissa melkein läpi yön paikallisen musiikkiteollisuuden polkiessa jossain 80-luvun tasolla. Reissussa pienet jutut kuten kunnon muovipussit ja korvatulpat ovat kultaakin arvokkaampia.
Hauskaa myöhästynyttä Deepavalia ja Hari Rayaa, tuommoiset pyhät juhlat meni ohi männä viikoilla.
Onnistuin löytämään tieni saaren vanhimpaan pystyssä olevaan bungalow majaan, jolla on ikää ainakin 15 vuotta, ehkä enemmän. Majani verannalta oli suora näkymä laguuniin, jonka yli aurinko nousee, ja viereiselle 15 m pitkälle biitsille. Merituuli puhaltaa viileästi ikkunasta eikä ilmastointia tai tuuletinta tarvitse. Tarvittaessa vielä raikkaammat unet sai kun nukkui verannalle ripustamassani riippumatossa, joka on ehdottomasti yksi tärkeimmistä matkatavaroistani.
Ihan napakympistä asumuksesta ei voi puhua, polku majaan ja rannalle on olematon ja puskien peittämä, ranta oli kohdallani pelkkiä suuria hankalia kiviä, vessa kaukainen ulkohuussi ja palmunlehväkatos estää auringon pääsyn verannalle mikä pitää hyttyset paikalla. Ihan jees kuitenkin 3 euron päivävuokralla.
Ensimmäisenä aamuna koikkelehdin rantakiville merta tervehtimään. Aamulla oli nousuvesi ja silloin kiviltä voisi hypätä uimaan. Jäin kuitenkin katselemaan ympärilleni ja bongasin muun muassa 6 pientä hainpoikasta (silakan mittaisina), perhos- ja enkelikaloja eri värisinä, mustekalan ja kaiken kokoisia liskoja. Kun kipusin rinteen päälle ravinteliin tuli matkalla apinoita vastaan. Ruokailuterassin luota koirat lähtivät apinoiden perään, vieressä olleet vuohet eivät olleet moksiskaan. Kun ruoka tuotiin pöytään kolme kissaa tuli silmät suurina maukumaan suupaloja. Kattien koosta päätellen ne eivät osaa enää ollenkaan metsästää saaren peittävässä viidakossa, turistien hemmoteltavana on helpompaa. Tai kenties viidakossa ne juuri olisivatkin saaliita. Illalla viereisestä pikkusaaresta lensi lahden yli isoja lepakoita, kaikenlaiset sirkat sirisivät ja tutustuin Pabloon, maailman suurimpaan gekkoon joka asuu majani kattorakenteissa. Sen lempiruokaa ovat maailman suurimmat kuoriaiset jotka lentelivät päätä pahkaa joko kattolamppuani päin tai hämähäkinverkkoihin. Että tällainen naapurusto.
Kaksi viikkoa pyörähti ohi nopeasti, mutta syy oli enempi ihmisissä kuin eläimissä. Ekat päivät kuluivat valehtelematta kokonaan ruokapöydän ympärillä seurustellessa ja syödessä ehkä Indonesian parasta ruokaa, tai vähintään maan parhaita perunoita. Mama Mia's majatalossa asiakkaita kohdellaan kuin perheenjäseniä ja kaltaisiani lapsosia tahdotaan lihottaa. Pulau Weh taas on paikka jonne reissataan päästäkseen eroon diskoista ja turistiansoista. Tapasin vapaaehtoistyöntekijöitä, vaihto-opiskelijoita kaupungista joka ei ole matkaoppaissa, himoreissaajia, sukeltajia, nuoria ja vanhoja - kaikki yhtälailla hörhöjä ja sekopäitä kuten minäkin.
Saarelle on kotiutunut vuosien mittaan puolentusinaa eurooppalaista, kaikki naimisissa paikallisten kanssa. Enkä ihmettele, reissaajien yleisin mielipide oli että hekin asettuisivat mielellään juuri tällaiseen paikkaan. Stressi ei näkynyt yhdessäkään hetkessä. Paikallisten työpanos per päivä oli verrattavissa siihen mitä Suomessa saadaan aikaan 2-3 tunnissa. Tietty jos sataa ei tarvitse tehdä töitä, eikä aurinkoisiakaan päiviä työntekoon tuhlata. Indonesialainen elämäntapa ei ole hassumpi vaikka siitä kunnianhimo puuttuukin. Eläkesäästämisen sijaan hankitaan lapsia joiden kanssa asutaan koko loppuelämä. Kukaan ei janoa omaa kämppää tai ihmeempää omaisuutta (kännykkää lukuunottamatta), semmoiseen ei olla totuttu eikä tulevaisuuskaan näytä sellaisia tuovan. Porukka tulee Wehillä näinkin toimeen ja elää onnellisena.
Parin päivän jälkeen samaan bungalow kylään saapui suomalainen toveri ja moni ihmetteli miten pehmeältä ja rauhalliselta suomen kieli kuulostaakaan. Esimerkiksi kiina ja thai kuulostavat vinkuvalta valitukselta, saksaa ei pidetty kovin romanttisena ja kaikki 'kuumaperuna' -kieletkin saivat maininnan. Toisella viikolla kolmas suomalainen löysi tiensä saman ruokapöydän ääreen ja viipyi samalla seudulla yhtä pitkään kuin minäkin. Jos samanlainen härmäläisiin törmäily jatkuu joudun puhumaan reissulla enemmän suomea kuin muita kieliä yhteensä.
Nyt pitäisi toipua paratiisista ja kuluttaa yksi päivä Medanissa, kaupungissa mikä on yltänyt useampaankin otteeseen erilaisille Maailman rumin kaupunki -listoille. Omalla listallani se on vasta sijalla kolme joten varmaan yhden päivän helposti kestää vaikka suunnitellessa tulevaa. Repun sisältö nyt pitäisi aluksi saada kuivattua, bussimatkalla satoi ja tavaratila ei näemmä ollut vesitiivis. 14-tuntinen kyyti muuten oli aika kuiva, indohitit pyörivät kajareissa melkein läpi yön paikallisen musiikkiteollisuuden polkiessa jossain 80-luvun tasolla. Reissussa pienet jutut kuten kunnon muovipussit ja korvatulpat ovat kultaakin arvokkaampia.
Hauskaa myöhästynyttä Deepavalia ja Hari Rayaa, tuommoiset pyhät juhlat meni ohi männä viikoilla.
torstai 4. marraskuuta 2010
Ahoi Acehista
Melkein kaksi viikkoa vierähti Penangissa ja nopsasti tavattuani suomalaisen löysäilijän jonka kanssa löysäiltiin, köyhäiltiin ja suunniteltiin. Tommy oli asunut vuoden Thaimaassa ja tunsi sillain aasialaisen menon, muttei ollut kiertänyt yhtä paljon kuin minä joten molemmilla oli kymmeniä ihmeellisiä tarinoita kerrottavana.
Penang on muutenkin yksi kulttuurillisesti ja kulinaristisesti parhaita kohteita Kaakkois-Aasiassa, semmoinen iso intialaisuuden / kiinalaisuuden / buddhalaisuuden / malesialais-islamin solmu ellei jopa rusetti. Päiväbudjetti 5-10 euroa riitti ilmastoituun vuoteeseen ja matkaoppaissa 5 tähteä saaneisiin aterioihin kolmesti päivässä. Suuhun on mennyt mm. läskisoosimakkaraa, mustia munia, ylläripasteijoita, ankkaa, puluja (vahva arvaus), raakaa riisitaikinaa, tim sumeja, koay theitä, wing wong wengejä ja ties mitä kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.
Oluet ovat Malesiassa valitettavasti Suomen hinnoissa, mutta silti saimme vähän nimeä rakennettua paikalliseen reggae baariin ja kiinalaisten pyörittämään viinakauppaan. Hauskaa oli mutta onneksi olen nyt taas yksinäni reissussa, kuluttaa ihmistä vähemmän tällainen.
Lensin Indonesian puolelle Pohjois-Sumatran Acehiin, täällä 6 vuotta sitten tsunami pyyhkäisi läänin pääkaupunki Banda Acehista 65 000 ihmistä ja puolet taloista pois, päivä joka nykyään tuntuu paikallisen ajanlaskun ensimmäiseltä. Uskomattomasti melkein kaikki on nyt jälleen uudelleenrakennettu, keskustassa aallosta ei ole kuin monumenttejä jäljellä. Näistä vaikuttavimpia ovat yli 4 km päähän rannasta ajautuneet laivat, joista yksi puinen on jätetty lepäämään kahden talon kattojen päälle. Toinen on 26 tonnia painava metallipurkki jonka kanssa ei ole pelleilemistä, alle jääneestä tönöstä ei ole jäljellä kuin pöntönreikä lattiassa. Aikaa on kuitenkin kulunut jo niin paljon että muistomerkkienkin lähettyvillä porukka taas nauraa ja hymyilee. Elämä jatkuu.
Indojen puolelle tuleminen oli taas askel erilaiseen maailmaan. Lentsikka laskeutui kiitotielle jonka reunoilla heppoisen aidan takan löntysti lehmiä. Tyynet riisipellot heijastivat taivasta talojen väleissä kuin peilit. Matkalla kentältä kaupunkiin näkyi bambu- ja palmumajoja ja tuuheaa viidakkoa. Luonto on täällä käsittämättömän kaunista, harmi että maan metsistä on pilkottu jo yli puolet.
Matkalla selvisi että taksikuski ei osannutkaan ollenkaan englantia vaikka oli vastannut suht vakuuttavin yes huudahduksin kysymyksiini ja hinnankin olin saanut tingittyä alas. Aika Penangissa oli saanut minut taas kuvittelemaan että kaikki osaavat englantia, täällä ei oikeasti juuri kukaan. Lopulta eksymisen jälkeen päästiin sitten majatalolle jota eräs aussi minulle aiemmin suositteli. Pian selvisi että kyse on hinta-laatusuhteessa ehkä huonoimmasta koskaan maksamastani huoneesta, ja sijaitsee kaukana mistään järkevästä. Ikkunan alla liejua tonkivat ankat ovat kyllä ihan hauskoja. Sitten myös huomasin antaneeni taksikuskille vääriä seteleitä, satatonnisia kymppitonnien sijasta - heippa vaan reilu 30 euroa.
Tästä episodista taas tulivat mieleen Thaimaassa bussireissu jossa menin halpaan ja halpa lippu päätyikin lopulta maksamaan melkein 10 euroa ylimääräisinä kuluina. Toinen vastaava hieno hetki oli kun Penangissa selvisi intialaisen lippumyyjän tarkoittaneen 8:15 eikä 8:50 kuten vannoin kuulleeni kaikki ne kolme kertaa kun hän kauniilla aksentillaan sen toisti. Seurasi myöhästyminen ja 10 egen valuminen hukkaan. Hetken aikaa on vaikea uskoa että tällaisia sattuu, mutta nopeasti ne on vain pakko hyväksyä - oppia reissu kaikki.
Kohta lähden potskilla Indonesian pohjoisimmalle saarelle, joka tunnetaan myös nimellä Pulau Weh, mahdollisesti yksi Indonesian parhaista aarteista. Tulevaisuuden näkymistä sen verran että 23.11. on varattu lento täältä Singaporeen, ja 25.11 sieltä Filippiineille. Tulee koettua taas kaksi uutta valtiota. Fileiltä luultavasti 16.12. Borneoon, lippu uupuu vielä joten katsellaan.
Kuvia Banda Acehista: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Banda%20Aceh/
Kuvia Penangin Chinatownista: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Penang%20Chinatown/
Penang on muutenkin yksi kulttuurillisesti ja kulinaristisesti parhaita kohteita Kaakkois-Aasiassa, semmoinen iso intialaisuuden / kiinalaisuuden / buddhalaisuuden / malesialais-islamin solmu ellei jopa rusetti. Päiväbudjetti 5-10 euroa riitti ilmastoituun vuoteeseen ja matkaoppaissa 5 tähteä saaneisiin aterioihin kolmesti päivässä. Suuhun on mennyt mm. läskisoosimakkaraa, mustia munia, ylläripasteijoita, ankkaa, puluja (vahva arvaus), raakaa riisitaikinaa, tim sumeja, koay theitä, wing wong wengejä ja ties mitä kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.
Oluet ovat Malesiassa valitettavasti Suomen hinnoissa, mutta silti saimme vähän nimeä rakennettua paikalliseen reggae baariin ja kiinalaisten pyörittämään viinakauppaan. Hauskaa oli mutta onneksi olen nyt taas yksinäni reissussa, kuluttaa ihmistä vähemmän tällainen.
Lensin Indonesian puolelle Pohjois-Sumatran Acehiin, täällä 6 vuotta sitten tsunami pyyhkäisi läänin pääkaupunki Banda Acehista 65 000 ihmistä ja puolet taloista pois, päivä joka nykyään tuntuu paikallisen ajanlaskun ensimmäiseltä. Uskomattomasti melkein kaikki on nyt jälleen uudelleenrakennettu, keskustassa aallosta ei ole kuin monumenttejä jäljellä. Näistä vaikuttavimpia ovat yli 4 km päähän rannasta ajautuneet laivat, joista yksi puinen on jätetty lepäämään kahden talon kattojen päälle. Toinen on 26 tonnia painava metallipurkki jonka kanssa ei ole pelleilemistä, alle jääneestä tönöstä ei ole jäljellä kuin pöntönreikä lattiassa. Aikaa on kuitenkin kulunut jo niin paljon että muistomerkkienkin lähettyvillä porukka taas nauraa ja hymyilee. Elämä jatkuu.
Indojen puolelle tuleminen oli taas askel erilaiseen maailmaan. Lentsikka laskeutui kiitotielle jonka reunoilla heppoisen aidan takan löntysti lehmiä. Tyynet riisipellot heijastivat taivasta talojen väleissä kuin peilit. Matkalla kentältä kaupunkiin näkyi bambu- ja palmumajoja ja tuuheaa viidakkoa. Luonto on täällä käsittämättömän kaunista, harmi että maan metsistä on pilkottu jo yli puolet.
Matkalla selvisi että taksikuski ei osannutkaan ollenkaan englantia vaikka oli vastannut suht vakuuttavin yes huudahduksin kysymyksiini ja hinnankin olin saanut tingittyä alas. Aika Penangissa oli saanut minut taas kuvittelemaan että kaikki osaavat englantia, täällä ei oikeasti juuri kukaan. Lopulta eksymisen jälkeen päästiin sitten majatalolle jota eräs aussi minulle aiemmin suositteli. Pian selvisi että kyse on hinta-laatusuhteessa ehkä huonoimmasta koskaan maksamastani huoneesta, ja sijaitsee kaukana mistään järkevästä. Ikkunan alla liejua tonkivat ankat ovat kyllä ihan hauskoja. Sitten myös huomasin antaneeni taksikuskille vääriä seteleitä, satatonnisia kymppitonnien sijasta - heippa vaan reilu 30 euroa.
Tästä episodista taas tulivat mieleen Thaimaassa bussireissu jossa menin halpaan ja halpa lippu päätyikin lopulta maksamaan melkein 10 euroa ylimääräisinä kuluina. Toinen vastaava hieno hetki oli kun Penangissa selvisi intialaisen lippumyyjän tarkoittaneen 8:15 eikä 8:50 kuten vannoin kuulleeni kaikki ne kolme kertaa kun hän kauniilla aksentillaan sen toisti. Seurasi myöhästyminen ja 10 egen valuminen hukkaan. Hetken aikaa on vaikea uskoa että tällaisia sattuu, mutta nopeasti ne on vain pakko hyväksyä - oppia reissu kaikki.
Kohta lähden potskilla Indonesian pohjoisimmalle saarelle, joka tunnetaan myös nimellä Pulau Weh, mahdollisesti yksi Indonesian parhaista aarteista. Tulevaisuuden näkymistä sen verran että 23.11. on varattu lento täältä Singaporeen, ja 25.11 sieltä Filippiineille. Tulee koettua taas kaksi uutta valtiota. Fileiltä luultavasti 16.12. Borneoon, lippu uupuu vielä joten katsellaan.
Kuvia Banda Acehista: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Banda%20Aceh/
Kuvia Penangin Chinatownista: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Penang%20Chinatown/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
