Sakset sanoi niks ja naks

Viime kerran nokkavuus iski omaan nilkkaan ja reissu on saamassa taas sellaisen antikliimaksin johon ei moni pysty. Pahoitteluni Karmalle ja kippis Buddhalle, paluulippu tuli ostettua maaliskuun puoliväliin 10. paiva eli reilun viikon päähän! Kuulin nimittain etta on jotkut tuparit tai sellaiset kotipuolessa! Kotiinpaluu ei sinänsä harmita mutta moni muu tekijä kyllä, erityten ettei kaikkia matkan (teennäisiäkin) päämääriä saanut täytettyä. Elämä on.

No oikeasti tällä kertaa yhteiskunnan byrokratia onnistui houkuttelemaan takaisin kotiin ennen kuin 5kk poissaolo täyttyy tai muuten ainoa varmalta näyttävä tulonlähde poistuu vaihtoehdoista. Sen verta huonolta näyttää työllisyystilanne tällä hetkellä ja sen verta paljon tuli työttömyyskassaan parin vuoden aikana maksettua että kaipa sieltä viitsii jotain nostaa poiskin, pitkä paperisota ja orjaksi vapaaehtoistuminen siis edessä. Vapaudenhakumatka loppui näin vapauden menetykseen, itse itseäni periaatteessa kuristaen. Olin vähän laskelmoinut että pääsiäiseen asti tai vähän piteempäänkin olisi uskaltanut seilata maailman meriä mutta ei tällä kertaa.

Sitten aloin tutkia aikoinani tsekkaamaani halpaa ja suoraa paluulippua ja sen ostamista. Tottakai näin kohta loppuvan sesongin aikaan suunnittelemani 350 euron nuorisoliput oli jo myyty, normilippua hintaan 800 euroa vielä tarjottiin, eikä edes suoraa lentoa. Morjens! Onneksi olin pitänyt silmät auki ja rekisteröinyt jossain vaiheessa AirAsian budjettilennot Kuala Lumpurista Lontooseen, hintaan 300 euroa (kunnolla etukäteen varaamalla saisi puoleenhintaan). Tähän päälle toinen halpislento ja olen nyt lentämässä noin 400 eurolla kahdessa vuorokaudessa tosiaan Suur-Lontoon kautta kotio. Se siitä rennosta 9 tunnin matkasta, tervehdys Fish and Chips ja lentokentällä nukkuminen. Budjettimatkaajan motto: ''We pay to suffer''.

Vaikeuttaakseni asioita sain monta päivää jatkuneen silloin tällöin iskevän päänsäryn ja jotenkin kummassa bussimatkan aikana rakon jalkapohjaan!

Yo ho Yo ho a Pirate's life for me!
Noh näistä harmittavista muutoksista pääsi kyllä yli parin tunnin funtsimisen ja parin päivän arpomisen jälkeen, mutta kaikki muut suunnitelmat piti piirtää uusiksi. Vietnam, Laos ja Kambotsea jäävät tällä kertaa nyt kokonaan välistä, ensi kerralla sitten. Myös Etelä-Thaimaan saaristohyppely pysähtyi lähtöruutuunsa nukuttuani lautan lähtöajan yli ja vedettyäni bussilla mutkat suoriksi monen etapin ohi.

Pysähdyin kuitenkin Thaimaan Krabille muutamaksi päiväksi, minne Suomestakin virtasi hiihtolomalaisia suorilla lennoilla satoja päivittäin. Heille tarjolla on varmasti parasta lääkettä pariksi viikoksi, mutta minua alkoi etoa. Luonnonkaunis paikka, kymmenien kalkkikivikukkuloiden noustessa maasta kuin jättiläishampaiden, mutta kulttuurishokki edullisesta ja omanlaisesta Indonesiasta kalliiksi turistitarhaksi muuttuneeseen Thaimaaseen näin kovimman sesongin aikaan oli liikaa. Jo pelkkä Samsonite-matkalaukkujen määrän näkeminen rantasannalla oli liikaa.

Kun juomavesi maksaa kaupassakin kolminkertaisesti ainoastaan turistien rahastamiseksi ei minua enää jaksa kiinnostaa. Majoittuminen olisi ollut järkevän hintaista vielä pariskunnalle mutta yhdelle hengelle minun budjetillani liikaa, yhdenhengen huoneita kun ei ole kuten harvassa paikassa muutenkaan. Jännittävä metsässä riippumatossa nukkumisvaihtoehto jäi tällä kertaa käyttämättä, pitäisi hyttysverkko olla mukana. Täällä saa helposti menemään päivässä rahaa yhtä paljon kuin Euroopan pääkaupunkeja kiertelemässä.

Krabin Tonsai biitsilta
Kävin läpi sekä itse Krabin pikkukaupungin joka oli vielä mukava ja hillitty, mutta alueen suurin biitsi Aonang oli kuin mailien pituinen Khao San road ja kuuluisa kallioiden autoilta sulkema niemenkärki Railay suoranainen ansa. Onneksi näiden välistä löytyi Tonsai poukama joka on syrjäinen ruuanhintaa lukuunottamatta järkevä travellerikolkka. Tänne olisi periaatteessa voinut jäädä moneksikin päiväksi ja olisi päässyt harjoittelemaan kalliokiipeilyä uskomattoman jylhillä kivillä. Ehkä ensi kerralla on aikaa.

En uskaltanut ottaa potskia Phi Phi saarelle joka on Thaimaan markkinoiduimpia paikkoja ja jo näkemäni jälkeen erittäin pelottavan kuuloisa. Etelä-Thaimaa on penninvenyttäjille aika hankalaa seutua, ei minun makuuni. Viimeisiksi päiviksi painun nyt Bangkokin kautta yhteen syrjäisään omaan lempikolkkaan relaamaan energiatasot täysille jotta selviää matkan loppuosuudesta

Tassa vahan kuvia Krabilta:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Thailand%20Krabi/

Oukhei eli semmosia pikku-uutisia tällä kertaa. Voi olla että keskityn nyt maaliviivoilla johonkin aivan muuhun, mutta kai ainakin yhden päivityksen tänne ehtii vielä tekemään. Myös ennen pääsiäistä lupaan tehdä yhteenvetoa tästä mahtavasta matkasta joka on opettanut uusia asioita ja todistanut sitä sun tätä todeksi tai taruksi. Pelkään jo valmiiksi että tehtävä on liian vaikea.

Nähdään pian kuten ensimmäiseenkin viestiin aikoinaan kirjoitin :)

Paluu Penangiin

Kolme kuukautta sitten joulukuun ekoina päivinä saavuin tänne viimeksi, Penangiin. En enää muistanut että täällä on aina aivan samperin kuuma, jopa meikäläisen asteikolla. Samoin kaikki viime vuonna tapahtunut tuntuu nykyään hamalta menneisyydeltä, hädin tuskin muistan miten koko reissu edes alkoi. Niin paljon tulee ihmeteltävää ja opittavaa eteen että muisti täyttyy nopeasti. Virkistykseksi tässä linkki viime blogiin jonka kirjoitin muuten samassa hostellissa ja samassa huoneessa:

http://apinamatkalla.blogspot.com/2009/12/malesian-stoppi.html

Paikka ei ole liiemmin muuttunut. Kävin Little India kaupunginosassa pari kertaa täyttämässä mahani intialaisella ruualla, joka täällä on yleistä. onhan paikka entinen brittisiirtokunta ja tuossa on vain pieni meri Intian ja Penangin välissä. Samalla päätin että intialainen on ehkä maailman paras keittiö, tai no painii paikasta nepalilaisen kanssa. Ruoka on mielettömän hyvä tekosyy matkustaa. Kohta lähden tästä Etelä-Thaimaaseen hyppelemään saarelta toiselle, mutta sitä ennen hieman muisteloa.

Melkein kaksi kuukautta Indonesiaa on nyt takana ja häkellyn yrittäessäni summata tätä taivalta. Indoista löytyy niin paljon erilaisia saaria joilla kaikilla on eri kulttuuri, uskonto, hallitus, elintaso, joukkoliikenne jne. jne. ja niin edelleen, että on vaikea puhua yhdestä maasta. Näin kai on aina isojen valtioiden kohdalla. Kuten Jakarta episoodissa kerroinkin on yleiskuva kuitenkin aika köyhä ja tänne Malesiaan palaaminen oli kuin olisi tullut länsimaahan. Esimerkiksi täällä on roskiksia! Indoissa matkailu on jonkinlaista aikamatkailua, moni asia kun on vielä niin kehittymättömällä tasolla.

Tässäpä yksi kuva mikä jäi aiemmista kuvakavalkaadeista puuttumaan, laivareissu Borneosta Sulawesille. Sama hytti tai makuukammari jaettiin 1-2 vuorokautta 400 hengen kanssa. Kuvitelkaapa sitä!


Lienee parasta että keskityn Indonesian arviointiin vain matkailijan näkökulmasta. Maa on yksi Kaakkois-Aasian halvimmista ja sieltä löytyy sellaisia paratiiseja ettei voi käsittää käymättä paikanpäällä, joskin etäisyydet ja matkat niihin vievät monasti päiviä (Esim. Togianit, Malakit, Gilit, Toba sekä Bali tietyin varauksin = suurin osa maan itäosissa). Maa on niin korruptoitunut ja välinpitämätön että ovelat veijarit tai pelkät uskalikotkin voivat tehdä melkein mitä vaan, kukaan ei ole tuomitsemassa tai jahtaamassa. Itse koin tämän välillä sietämättömäksi ja välillä rauhoittavaksi. Ehkä parhaana yhteenvetona voi kuitenkin sanoa että olen varma siitä että palaan tänne ainakin parhaille spoteille vielä joskus, enkä ihmettelisi jos palaisin tänne joskus loppuelämäkseni. Olen ehkä ollut liian kauan poissa kotoa kun tällainen ajatus on jo alkanut kutkuttaa.

Tässä vaiheessa matkaa eli neljännen kuukauden kohdalla tuntuu että olen niin turtunut reissaamiseen että elän tätä kuin normaalia elämää, en kuin eksoottista matkaa. Olen täällä avoin, tunnen tuntemattomienkin kanssa oloni kotoisaksi ja voin puhua melkein heti melkein mistä vain, kuten vanhojen ystävien kanssa. Pelkään että menetän tämän kyvyn kun palaan Suomeen. Täällä on helpompi olla oma itsensä, ehkä olen löytänyt itseni täältä?

Ja vihdoin sain Balin kuvat toimimaan, tässä päivitetyt gallerialinkit:

Lovina rantakohde:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bali%20Lovina/

Ubud taidekaupunki:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bali%20Ubud/

Ja kruunataan vielä yours truly eli minä itee kuvaamallani vedenalaisella videolla Lovinasta, jossa musiikki on aivan liian kovalla, säätäkää suoraan hiljaselle. Leipää kaloille:



Heippa ja jaksakaa te siellä kotona, kuulemma aika extreme talvi ollut jo kauan. Olen pahoillani mutta aivan pakko lopettaa tämä Madventures lainaukseen:
''HAJOTKAA PAKKASEEN!''
Ja samantien toiseen:
''ELÄMÄ ON VALINTOJA TÄYNNÄ!''
Pitäisi saada tämä ylpeily loppumaan...

Järvimaisemissa

Toba järvi, Dana Toba tai sen englanninkielinen ja kuuluisin nimi Lake Toba on varsinkin suomalaisessa travelleriskenessä ylistetty paikka. Yksi syy tähän lienee Madventuresin hypetys Tobasta vuonna 2002, ylistivät oman kokemuksensa jälkeen mestaa ehkä Kaakkois-Aasian parhaaksi relaksaatioympäristöksi. Alueen päätähti on järven keskellä kohoava saari Samosir ja sen niemenkärkeen ympätty pikkukylä Tuk Tuk (suomentuu kop kop).

Paikat muuttuvat vuosien varrella, tiesin tämän mutta toivoin syrjäisen Toban ehkä pysyneen jossain määrin mukavana, en ollut kuullut yhtään huonoa asiaa koko mestasta. Ensi näkemä olikin aikamoinen pettymys kun lautta rantautui Tuk Tukiin, rannat olivat täynnä loistohotellimaisia resortteja ja kiinalaiset turistilaumat päästelivät menemään vesiskoottereilla. Tervetuloa rauhattomuuden tyyssijaan.


Tuk Tuk on kuin Bali pienoiskoossa. Jokainen paikallinen haluaa myydä sinulle jotain, joka puolella on pelkästään baareja, hotelleja ja matkamuistomyymälöitä. Kilpailu on veristä varsinkin näin sesongin ulkopuolella. Suurin ällistys kuitenkin tapahtui kun moni paikallinen tuli puhumaan kanssani suomenkieltä. Täällä käy kuulemma niin paljon suomitravellereita että ovat oppineet perustervehdykset ynnä muut. Nytkin joka toisessa hotellissa asusti suomalainen. Tottakai yritin opettaa paikallisille suomalaisia törkeyksiä kohteliaisuuksina. Jos onnistuin niin joku epäonninen härmäläinen tulee yllätetyksi esimerkiksi ''XXX XXXXX poromies!'' tervehdyksellä. Priceless.

Muutamat rakennukset vielä muistuttivat telkkarissa 8 vuotta sitten esiteltyjä hippiklubeja joista saa taikasieniä tai vuorten vihreää kultaa, mutta välimerta muistuttavat kivitalohuvilat olivat vallanneet lähes koko kylän, vähintään kaikki kauniit rantatontit.

Talsin niemestä pois rantatietä pitkin ja alle puolessa tunnissa löytyikin jotain vähän rauhaisampaa, perinteitä vaaliva Uncle Mas Bungalows, kaukana kaikista nykyajan hömpötyksistä. Tai kyllä näillä sähköt jo oli. Toban alkuperäiskansaa on Batak heimo, jolla oli tapana rakentaa talot veneen muotoisiksi, ja Massimukselta vuokrasinkin oman tällaisen mökin muutamalla eurolla. Sumatra on osoittautunut Indonesian halvimmaksi seuduksi, ja mikä parasta täällä myös ateriat ovat riittävän isoja, Batak ruuat sitä paitsi koko maan parhaita! Järvi alkoi pikku hiljaa saada jotain positiivisia fiiliksiä aikaan.

Batak mökit ovat kattoa lukuunottamatta kokonaan puuta, pelti on korvannut palmunlehdet katon roolissa. Se luokin aika jännän atmosfäärin varsinkin kun sataa, rummutus on melkoinen. Toinen hauska pointti on aamuaurinko joka lämmittää katon polttavan kuumaksi ja lämpö säteilee katonrajassa sijaitsevan sängynkin luo. Todella mukava herätä tällä tavoin viileän yön jälkeen. Muita hassutuksia ovat niin pienet ovet että on pakko kumartaa kunnioittavasti sisään astuessaan.

Mökki ja aika pieni oviaukko! Klikkaa isommaksi kuvaksi.
Toba sijaitsee entisen jättiläistulivuoren jäännöksissä, sen verta korkealla merenpinnasta ollaan että iltaisin on hyvä pistää pitkähihainen päälle, lämpötila laskee jopa 20 celciukseen. Itseasiassa yksi yö heräsin siihen kun oli kylmä, olin jo ehtinyt kokonaan unohtaa tällaisen tunteen. Nyt sitten taas muistan vihaavani kylmyyttä, se on kurjuutta pahimmillaan. Samalla järven liplatus ja heinäsirkkojen sirinä tuo vähän mieleen Suomen kesät. Ah kuinka niitä kaipaankaan. En varmaankaan ole ainoa...

Mutta sitten kiinalainen uusivuosi päättyi ja kantonilaiset katosivat koteihinsa. Kadut tyhjenivät täysin ja Tuk Tukin maine tuli esiin illalla. Esiin kömpivät ne juuri heränneet rebelit ja heinähannut jotka istuvat iltaa joka yö aamuaurinkoon asti. Iltaisin sain jotain otetta siitä mistä ne kaikki kehut ylipäänsä tulevat. Paikalliset tarjosivat viidakkoviiniä eli palmumehua, palmupuusta suoraan uutettua käynyttä mehuntapaista, ja tuli laulettua paikallisia lauluja ynnä muuta.

Polkupyörän vuokraus onnistui vihdoin kolmantena aamuna kun sain kiskottua itseni sängystä ylös ennen aamukymmentä ja sääkin oli hyvä. Reilu 80 kilometrin jumppa sai polvet muusiksi ja puhallettua vähän kipinää unelmaan joskus pyöräillä Euroopan tai edes kotimaan halki. Maisemat olivat ihan kohtuu kivoja mutta reitin varrella ei oikeastaan tullut mitään ihmeellistä vastaan. Puolivälissä jouduin pysähtymään vesipuhvelilauman ylittäessä tietä.

Muuuuh
Onnistuin myös hieman masentumaan joka lisäsi alun melankoliaa. Surullisesti olen nyt kiintynyt hyvin paljon lukemiseen, eihän se syyttä ole yksi historian suosituimpia harrastuksia. Sain 500-sivuisen Tyynenmeren taisteluista kertovan eepoksen täällä loppuun, ja oli haikeaa heittää hyvästit sankareille joiden tekoja ja ajatuksia oli tullut seurattua vierestä päivätolkulla, ja joista mukavimmat menivät vielä heittämään veivinsä loppupuolella. Ehkä olen tunteellinen mutta onnistun usein elämään fiktiivistenkin hahmojen rinnalla, oppia kunnioittamaan ja vihaamaankin heitä ja mitä he edustavat. Oo-rah! Ehkä kotipuolessa tästä iltoja pidentävästä pahasta tavasta pääsee eroon.

Toballa aluksi harmitti kovasti se että mestat eivät vastanneet odotuksiani, vaikka oikeastihan ei pitäisi odottaa juuri mitään. Ja tämä on ensimmäinen kerta koko reissulla kun näin on käynyt, ehkä juuri siksi tunne on outo. Nyt viidentenä päivänä kun on hyväksynyt nykytilan ja oppinut alueen tavoille tekisi mieli jäädä vielä pariksi yöksi mutta käteinen alkaa hupenemaan ja pakko viilettää johonkin kaupunkiin. Toballa on helppo alun ihmettelyn jälkeen unohtaa aika ja antaa laineiden liplattaa, tai unohtaa päivät ja keskittyä iltoihin. Kyllä se taitaa olla maineensa arvoinen.

Nyt taitaa käydä niin että lupaamani Manijau järvi jää katsastamatta, vissiin ihan oikeasti alkaa luunkovan travellerin ote lipsua. Seuraavaksi juna kulkee pohjoiseen, takaisin kuumien aaltojen ääreen.

Viimenen ote vielä Medanista, Sumatran linkkikaupungista. Tapasin joukon hassuja paikallisia joiden kanssa vierähti kaksi päivää. Käytiin uimahallissa joka osoittautuikin 5 tähden hotelliksi ja muuta hassua. Huomenna maanantaina matkaan takaisin Penangiin Malesiaan.

Kuvia Lake Tobalta:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Sumatra/

Zhakartta

Jakarta on Indonesian pääkaupunki ja maailman kolmanneksi likaisin isomman luokan asutuskeskus. Ilmeisesti täällä asuu virallisen 10 miljoonan asukkaan sijasta noin 18 miljoonaa, tai tämä on tarkin arvaus. Kuvitelkaa että hallituksenkin tahot joutuvat tällaiset asiat ''arvaamaan''. Joka tapauksessa yksi maailman isoimmista ihmisläjistä.

Ensimmäisen päivän aikana sainkin vatsani sekaisin. Eikä sinänsä ihme, indonesialaisilla on kutakuinkin päinvastainen ajatusmaailma hygieniasta meihin verrattuna, jätteet kaduilla ja sitä rataa, heillä on myös rautainen immuunijärjestelmä. Myös kaupunkisuunnittelu on välillä ällöttävää, paljaita viemäreitä ja hajuspotteja. Katukissat elävät jahtaamalla rottia jos selviävät liikenteestä hengissä. Kaiken kruunaavat oksentelevat turistit, joko halvan kaljan tai bakteerien takia.

Tervetuloa kaffelle! Kyseessa tosiaan Jaavalainen kahvila.
Muutamia friikkejäkin on tullut tavattua, yleensä sellaisia ulkomaalaisia jotka asuvat täällä syystä tai toisesta. Esimerkiksi älyttömissä pöllyissä ollut englanninkielen opettaja, joka ei aikoinaan päässyt Uuden-Seelannin armeijaan koska ei läpäissyt psykologista testiä, toinen joka oli entinen sienikauppias ja yksikin papualainen mieshieroja tykkää nukkua öisin vähintään 13 tuntia. Oppaanani päivän toiminut paikallinen oolalaa oli kerran käynyt Singaporessa mutta ei pystynyt sietämään täkäläisiä määräyksiä, etteikö saisi muka roskata, syljeskellä tai heittää tupakantumppeja mihin haluaa. Jakarta on justiinsa semmonen lainsuojattomien paratiisi missä määräyksiä tai lakeja harvoin kunnioitetaan ja korruptoituneita poliiseja ei kiinnosta. Kaikenlaista olisi kuulemma tarjolla.

Itsellä vatsa siis meni vähän kuralle, ei kuitenkaan hirveän vakavasti. Pystyin syömään pihviä seuraavana päivänä ja sillain mutta en uskaltanut lähteä pariksi päiväksi pienemmälle paikkakunnalle ennen sunnuntaista lentoa. Asuminen Jakartassa on niin halpaa että 10 euron päiväbudjetilla syö 3 kertaa (2 eurolla saa pihviaterian ranskalaisilla, riisi toki halvempaa), nukkuu hotellissa ja ehkä kulkee vähän julkisilla ympäri kaupunkia. Tänne oli hyvä tulla pysähtymään, sniiduilemaan ja odottamaan. Aika on kulunut uppoutumalla läppäriin taas parin kuukauden tauon jälkeen. Myös paikallinen travellerighetto on mukavimpia mihin olen törmännyt, ei räätäleitä, hierojia tai muita riivaajia. Tosi iisi paikka jäädä jumiin.

Olen näin 4 kuukauden matkailun jälkeen alkanut vähän kai väsähtää. Valitsin tosiaan lentokoneen bussin ja lautan sijaan. Nyt kolmen päivän bussimatka Sumatralle Medaniin kuluu kahdessa tunnissa, ja hinta oli lopulta melkein sama (alle 10 euroa eroa). Myös lautasella näkyy nykyään enemmän grilliruokaa ynnä muuta riisistä kaukana olevaa. Riisi kyllä maistuu, mutta metropolin houkutukset vievät mennessään. Matkailu on alkanut muuttua kai enempi lomailuksi. Buddhalaisittain heikkoa suoritusta. Kyllä tästä vielä noustaan takaisin spartalaisuuteen, Sumatralla riittää vaikeasti saavutettavia kohteita joskin viisumista alkaa aika loppua.

Paikallinen heebo Kris ja iltaa kaikille Jalan Jaksalta.
Jakarta ja koko Jaavan saaren kaupungit ovat niin täynnä slummeja että sitä on vaikea käsittää ennen kuin näkee omin silmin. Tällä saarrella ja koko maassa on ehkä nelinkertaisesti niin paljon jengiä kuin mitä yhteiskunta pystyy kestämään. Juttelin yhden tyypin kanssa jolla on pelkästään äidin puolelta 10 tätiä ja yli 100 serkkua. En viitsinyt kysyä kuinka moni näistä on työttömänä, tilastot on aika rumia. Indonesia on pahin kehitysmaa nimikkeen ansaitseva valtio missä olen tähän mennessä käynyt, koko yhteiskunta on ajautunut aika pahasti pois kenenkään hallinnasta. Lähivuosina aloitetun perhesuunnittelun päästyä vauhtiin kestää ainakin 100-200 vuotta ennen kuin populaatio laskee ja minkäänlaisesta varmasta elämänlaadusta tai mistään mikä tuntuu lännessä normaalilta voidaan alkaa edes puhumaan. Aika surullinen tulevaisuus, tässähän ehtii jäätikötkin sulamaan ensin.

Täällä asuu kuitenkin myös varakkaita. Joka viikonloppu pari miljoonaa(!) ihmistä matkustaa vapaa-aikanaan rannalla tai tulivuorelle tai jonnekkin huvittelemaan. Arkipäivien ja varsinkin perjantain ruuhkat ovat älyttömiä, viikonloppuna on käsittämättömän rauhallista. Muutamat pilvenpiirtäjät sijaitsevat ihan tässä hotellin hollilla ja ovat kaikki jotain pankkirakennuksia, rikkaat voivat asua lopuissa. Maamerkit jättimainen monumentti, presidentinlinna ynnä muita tuli käytyä katsomassa mutta ei täällä oikeastaan ole mitään minkä missaaminen harmittaisi, pari hyvää Indonesian kansat ja kulttuurit summaavaa museota (mutta nehän oppii kun kiertää koko maan) ja aidosti pelottavan näkoisiä huvipuistoja. Yökerhoja olisi monta mutta niissä on vaikea nauttia ellei kaipaa yletöntä huomiota. Olen alkanut kyllästymään paikallisten verenimijäneitosten hätistelyyn siinä määrin että enempi välttelen näitä pintaliitopalatseja.

Nyt enivei tämä harmaa mutta eloisa betonihelvetti jää taakse, ja eteen tulevat Toba sekä Maninjau järvien hippiparatiisit.

Taidekaupunki

Sadat maalaukset, patsaat ja käsityöt toivottivat tervetulleeksi Ubudiin, Balin ja samalla kaikesta päätellen Aasian taidepääkaupunkiin. Viime vuonna tämä paikka myös valittiin jossain maailmanlaajuisessa matkailuäänestyksessä maanosan kauneimmaksi kaupungiksi. Enkä ihmettele.

Monet taitelijat ympäri maailman saapuvat tänne onnensa perässä maalaamaan tauluja, veistämään veistoksia ja huonekaluja puusta, kivestä ja metallista tai vain oppimaan näitä taitoja. Kadut ovat pullollaan kauppoja ja verstaita, gallerioita ja studioita, ja jokainen myy toistaan nätimpiä Balista, rakkaudesta ja rauhasta kertovia taide-esineitä. Värien ja kuvien määrä on lähes tajunnanräjäyttävä, jopa hajuaistia stimuloidaan kynttilöin ja suitsukkein eikä leppoisalta perinnemusiikiltakaan pääse karkuun. Seremoniallisia tanssiesityksiä löytyy joka illalle. Jos vihaat kulttuuria saat täällä hermoromahduksen. Henkkoht tykkään, mutta yliannostuksen pelossa en voi vaellella ympäriinsä kerrallaan tuntia paria enempää.

Asiakkaita myös riittää. Ravintola ei ole ravintola tai hotelli hotelli Ubudissa, jos se ei ole täynnä taidetta. Oma majataloni Warsa on kuin jokin ikivanha temppeli kaikkine sään pieksemine patsaineen ja koriste-esineineen ja mainittakoon että on tuossa uima-allaskin sisäpihalla johon pulppuaa vettä kahden idolin läpi. Ah näitä aurinkotuolin täyttämiä iltapäiviä.

Majatalon uima-allas
Joka päivä bussilasteittain turisteja, etenkin japanilaisia, raijataan tänne ostoksille Kutalta tai jostain. Lisäksi majapaikat ovat yllättävän täynnä, vasta kolmannessa yrittämässäni oli minulle tilaa. Päivittäin maalatut kankaat, puunpalaset ja jopa kivet vaihtavat omistajaa. Itsekin sorruin toisena päivänä muutamaan matkamuistoon ja perkele sentään jo kolmeen isoon maalaukseenkin. Jos budjetti antaisi myöten ja vielä tärkeämpää jos repussa olisi tilaa, mukaan olisi tarttunut aikamoisia puuveistoksia. Nytkin piti yksi paita antaa pois jotta taiteilut mahtuisivat kyytiin. Pakko vissiin pistää laivarahtina kantamuksia kotiinpäin.

Ubud ei ole rantakaupunki mutta se ei vähennä paikan idylliä. Toisen pääkadun päästä löytyy pyhä metsä, Monkey Forest, jota villit mutta harmittomat apinat kansoittavat. Sieltä löytyy myös sammaleen peittämiä alttareita sekä temppeleitä ja jättimäiseksi kasvaneita puita joista roikkuu kymmenittäin liaaneja ja maahan kurkottavia juuria. Kyllä, juuret kasvavat täällä oksista alas! Läpi virtaava koski luo eläinten äännähtelyn lomaan mahtavan viidakkoäänimaailman auringon yrittäessä läpäistä korkealle kasvavaa latvastoa. Niin ToTS ympäristöä että sydän pakahtuu.

Kivenheiton päästä löytyy hiljaisia mutta reheviä riisipeltoja ja kasvien erilaisuus ympäröivien ojien reunoilla innoittaa varmasti sekä matkaajia että taiteilijoita. Jos riisi on istutettu harvaan niin sen ympäröimästä vedestä erottuvat taivaan liikkeet ja auringonlaskut peilikirkkaina heijastuksina. Luonto on kaikkialla läsnä, mutta värikäs ja vauhdikkaasti liikennöity teiden verkosto ei ole koskaan kaukana ja tienreunat tai vähintään mutkat ja risteykset ovat aina täynnä taidetta. Joka puolella. Kauempana turistien kansoittamasta keskustasta tontit ja talot ovat halvempia, ja näissä sijaitsevissa verstaissa voi käydä katsomassa miten luomistyö luonnistuu ja löytää itseään miellyttäviä valmiita töitä halvemmalla. Koko paikassa on jotain hyvin hippiä että on vaikeaa saada sitä puettua sanoiksi. Jotain niin nättiä. Sielunruokaa?

Perinteinen naamari
Ilmeisesti rahaa virtaa täälläkin niin paljon, että kaikilla ravintoloilla ja tarjoilupaikoilla on varaa olla hyvin siloteltuja, tulee ihan mieleen länsimaiset trendijuottolat kliinisine baaritiskeineen. Ehkä olen majoittunut liian keskustaan. Myös hinnat ovat korkeammalla kuin mihin olen tottunut, ja annokset pienempiä kuin muualla maailmassa. Aargh haluaisin jäädä tänne viikoksi lekottelemaan ja ihailemaan värien ja muotojen maailmoja, mutta lompakon nopea tyhjeneminen vihloo vaikka kaikesta olen tinkinyt hintoja alemmas, makuupaikasta lähtien.

Silti, Bali ja sen kulttuuririkkaus ovat alkaneet ihastuttamaan aika paljon, hymy on täällä herkässä. Varmaa on että saari nousee kohteena aika korkealle tämän reissun lempipaikkoja listatessa. On täällä jotain taikaa mikä imee reissaajia luokseen.

Pientä lisäystä:

Ubudista matka jatkui Lovinaan pikkubussilla. Vastakkaisella penkillä istunut läski kreikkalaiskanadalainen oksensi syömänsä raa'an kanan kesken matkan, onneksi pussiin eikä bussiin. Takana ollut minua pidempi ja laihempi saksalaistyttö taas kertoili kesken olevasta maailmanympärimatkastaan. Täällä kohtaa kaikenlaisia.

Lovina on Balin pohjoisrannalla oleva pikkukylä joka on monen kohde merinähtävyyksiensä vuoksi, niistä kuuluisimpina delfiinibongaus. Aamukuudelta alkanut veneretki vei tosiaan muutaman villin mutta kalastajista kiinnostuneen delfiiniperheen luo ja tuli nähtyä sekä aikuisia että vauvoja loikkimassa vedestä. Ylväitä kauniita eläimiä, mutta vikkeliä - yhdestäkään en saanut kuvaa. Aamulla turistiveneitä oli niiden perässä useita ja jatkuvasta ''metsästyksestä'' tulikin jotenkin nolo olo, delfiinit kun vaihtoivat paikkaa koko ajan. Iltapäivällä jos olisi lähtenyt kalastusreissulle niin olisi välttynyt ruuhkalta ja silti nähnyt samat nisäkkäät.

Iltapäivä kului kuitenkin snorklaillessa. Koska kohteeseen mentiin taas veneellä tarvittiin mukaan opas, joka taas toi mukanaan leipää. Kalat näyttivät rakastavan sitä, pieni nokare veteen ja kymmenittäin värikkäitä akvaariokaloja ryntäsi kimppuun. Tällaista ruokintaa on ilmeisesti harrastettu pitempäänkin koska koskaan en ole kohdannut näin kesyjä kaloja. Osa tuli melkein kädestä syömään. Ensi kerralla kalaongella pistän kokkuun paahtista enkä matoa!

Leipä maistuu, kalat meni ihan banaaneiksi siitä
Lisäksi tarjolla olisi ollut kaikenlaista viidakkoretkikuntaa vesiputouksia katsomaan ja sukellusta kansallispuistossa suht hyvään hintaan mutta kuten todettua budjetti huutaa armoa. Päivässä meinaa kulua 30 euroa joka on liikaa näin pitkälle reissulle. Jos ei matkustaisi yksin säästäisi aika paljon matka- ja yöpymiskuluissa. Lovinasta päätinkin sitten suunnata Jaavan saarelle ja jättää Balin taakse, paikka ja hinta oli niin otollinen. Ehkä jätin tahallani useita kohteita saarella katsastamatta, jää hyvä syy palata joku päivä. Matur suks ma Bali!

Tämä kirjoitus tuleekin julkaistua tällä kertaa Jakartasta. Muu teksti oli kirjoitettu aiemmin mutta unohtui käydä blogaamassa. Eli vietin kaksi vuorokautta tien päällä, yksi yö Subarayan kaupungissa ja toinen bussissa. Yhteensä 28 tuntia busseissa joista 19 matkalla Jakartaan. Niin monen samanlaisen kyydin jälkeen ei tuntunut enää kovinkaan kummalliselta. Sama hyvä fiilis kuin olisi ottanut HKL:n bussin Stadin keskustasta himaan.

Kyseiset stopit ovat kaksi Indonesian suurinta kaupunkia, Jakartassa 10 miljoonaa asukasta ja Subassa 4,5 miltsiä. Jaavan saarella taas jotain 130 miljoonaa?!? En lähde vielä arvostelemaan näitä kulmia mutta nopealla vilkaisulla ei näytä ollenkaan vakuuttavalta verrattuna muihin Aasian väkirikkaisiin kaupunkeihin. Samaa slummia ja avointa viemäriä, roskat heitetään ikkunasta ulos jne. Jakartassa pitäisi viettää päivä tai pari, sitten nopeasti vilkaista lähiseutuja ja painella takaisin viidakkoon Sumatralle. Ylikansoitettu Jaava ei innosta.

Tassa kuvia Balilta, valitettavasti suurin osa kohtasi jotain ongelmia eikä siirtynyt nettiin:

Ubud: http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bali%20Ubud/

Balin maistelu

"Lue tata blogia tai syon sut!"
Kuusi päivää vierähtänyt Balin pääalueella ja sen lähisaarilla, Nusa Lembonganilla ja Nusa Penidalla. Kaikesta kuuluisuudesta ja suosiostaan huolimatta kyseessä on aika vakuuttava paratiisi, tai ehkä juuri siksi. Karkasin kuitenkin pääalueen eli Kutan hektistä menoa kahden yön jälkeen tänne läheisille pikkusaarille joilta kuulin löytyvän rauhallisia levyttelymestoja, huomenna on tarkoitus suunnata takaisin pääsaarelle.

Lembongan oli hieman pettymys kaikkine lomakeskuksineen, mutta Penida on jo niin pitkän matkan päässä että täältä ei paria matkaajaa enempää ulkolaisia löytynyt - pilaamaton paikka siis. No joo, nautin minä Kutan bilehelvetistäkin ja länkkäriruuista, joten ei ainakaan tällä viikolla ole ollut niin väliä missä oleksii.

Bali on todella virkeää vaihtelua Borneon ja Sulawesin jälkeen, joissa maallistunut islam ja tylsistynyt maailman meno olivat syvällä kansan riveissä. Täällä on aivan oma kulttuurinsa, kiitos rikkaiden hindujen jotka pakenivat saarelle arabiprinssejä joskus 400 vuotta sitten ja puolustautuivat riittävän tiukasti. Nimittäin täällä popsitaan nykyään possua surutta ja joka paikka on täynnä pakanajumalien alttareita ja etenkin patsaita, kutkuttavat suitsukkeet palavat ympäriinsä ja rakennukset ovat paljon koristeellisempia kuin muualla. Kaikki eivät tästä erilaisuudesta tykkää, musset tai muslimit ovat tällä vuosituhannella kaksi kertaa järjestäneet terrori-iskun juuri Kutalle. Mutta minä tykkään, ehdottomasti ihmeellisintä joskin helpointa Indonesiaa tähän asti.

Bali on semmoinen nimi että jokainen on sen varmasti joskus kuullut ja mieleensä painanut kaukaisena paratiisina. Kyseessä onkin Indonesian suosituin turistikohde ja 80% kaikista vieraista käy juuri täällä. Eikä sinänsä ole ihmekään, Bali on monipuolisin ja kulttuuririkkain Indonesian lääneistä, unohtamatta lukuisia surffibiitsejä ja ikuista aurinkoa. Nykyään rahaa virtaa niin paljon että infrastruktuuri on maan parasta ja turistiteollisuus huippuunsa hiottua. Tänne on helppo tulla kokemaan sekä paikallisia että turvallisen tuttuja länsimaisia juttuja eksoottisessa ympäristössä. Kiitos miljoonien australialaisten homma on mennyt samanlaiseksi kuin Kanarialla mistä voi tilata lihapullia ja perunamuussia. Mutta kuten Kanariallakin, koskettaa tämä loppujen lopuksi vain tiheimpään asutettua aluetta. Esimerkkinä se että minulle tultiin Kutalla tarjoamaan kadulla Aftonbladettia ja kun saivat tietää oikean kansalaisuuteni niin Ilta-Sanomia. En ostanut, huonot uutiset eivät kiinnosta. Onni on olla kaukana lööpeistä, eikö?

Esimerkki sisaankaynnista balilaisen talon sisapihalle
Nusa saarilla tässä naapurissa loppuikin sitten turistihelvetti ja pitsan popsiminen. Sen sijaan lautasilla on kannettu 3 eurolla riisin kanssa kokonaisia grillattuja kanoja päineen kaikkineen ja tälläkin hetkellä vierellä on muutama reilun 4 eurosentin arvoinen Indolainen suklaapatukka taikka kaakaosikari.

Lembonganilla kului yksi vuorokausi halpaa ja aikaista aamuvenettä odotellessa, samalla tuli käveltyä koko saari läpikotaisin ja katseltua pakettimatkaajien hurjistelua vesiskoottereilla. Penidalle kun päästiin niin valinnanvarat alkoivat huveta, majataloja löytyy ilmeisesti kaikkiaan neljä kahdesta eri kylästä. Kymppi oppaalle käteen ja lähdettiin aamupäivästä tutkimaan mopedilla paikkoja.

Heti mutkan takaa eteen osui kukkotappeluareena ja kerran kuussa järjestettävä matsipäivä. Isännät ympäri Balia raijaavat koulutettuja kukkojaan joskus laillisiin ja joskus laittomiin turnajaisiin, joissa elukat taistelevat jalkaan sidottavien terien avulla kuolemaan asti. Paikalle tulleet sitten lyövät vetoa isostakin rahasta että kumpi selviää. Ottelut ovat verisiä ja höyhenet lentelevät, niissä käytetään hyväksi kukkojen luontaisia vihollisuuksia, alfauros vastaan alfauros. Lopuksi häviäjät pistetään omistajan pataan, joskus armosta voittajatkin. Täällä elo on luonnonläheistä eli armotonta tai pelleä, ja sivuvaikutuksena on tällaisia sydäntäkovettavia sirkustapahtumia. Eläimet ovat vain eläimiä ja liha lihaa. Mielenkiintoisempaa olikin nähdä ihmisten reaktiot ja miten koko homma toimi vedonvälittäjineen ja hurraajineen kuin itse kukkojen väliset mätöt.

Matka jatkui eteenpäin ikivanhaan luolatemppeliin muutaman kukon laulettua viimeiset virtensä. Pienestä kalliossa olevasta kolosta ryömittiin sisään pyhälle maanalaiselle maalle jossa papit suorittivat riittejä ja pyhiinvaeltajat muualta Balista kuuntelivat näiden opetuksia. Katosta tippuva pyhä vesi ja lepakonpaska villitsivät välillä erilaisiin joikailuihin.

Tukka tyylikkaasti, kaik okei. Matkalla vesiputoukselle, korkealla ollaan.
Tie vei pyhistä vesistä toisiin, meren luo pari sataa metriä korkean kallionkielekkeen päälle, josta piti tietenkin kavuta portaita pitkin alas aaltojen tasolle vesiputousalttarille. Eipä ole koskaan niin monia jyrkkiä askeleita tullut eteen, ja kaikki melkein tyhjänpäälle jollain taikavoimilla kai pultattu. Alas päästyä jalat ihan tärisi. Mutta huhhuh mitkä maisemat kokoajan. Alla odotti pari metriset aallot joissa pitäisi asustaa suuria mantoja, sekä vesiputous joka tällä kertaa suomentui enemminkin puroksi, ja sen luo rakennettu alttari. Putouksesta oli myös vedetty putki ylös(!) siellä asuvien kyläläisten iloksi. Nykyään naisten ei kuulemma tarvitse enää käydä kymmentä kertaa alhaalla ämpärien kanssa. Ylöstulo olikin sitten rankinta koko reissulla tähän asti, mihin on matkaajan kunto kadonnut? Väitän kylla että askelia oli ainakin yli viiden sadan.

Kutalla kävin kamerakaupassa tuhlaamassa enemmän rahaa Olympuksen vedenallakin toimivaan kameraan kuin mitä se olisi Suomessa maksanut, mutta ei auttanut itku kun muistot pitää päästä tallentamaan. Kahtena päivänä kävinkin snorklailemassa ja testailemassa uutta lelua ja tuntuu toimivan. Aallot ja virtaukset täälläpäin vain ovat sen verta agressiivia että vaikea pysyä vedessä paikoillaan ja tarkentaa. Niinpä niin, surffausparatiisi. Tässä silti pari fotoa todisteeksi:

http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/Bali%20Nusat/

Noppakala
Perusmaisemaa pinnanalta
Tarkennetaan taas tulevaa, matka jatkuu nyt takaisin Balille ja sen taidekaupunki Ubudiin ynnä muihin pikkukohteisiin. Sitten kai ennen maaliskuuta takaisin mantereelle ennen kuin viisumi loppuu. Penida ei ihan niin leppoisa paikka ole kuin ennakoin, tai on mutta kaikki ne rauhan tyyssijat ovat aika kaukana majapaikoista joten auringonlaskut joutuu todistamaan räkäläkylistä, ei riippumatoista rannan kupeesta. Onneksi tässä on aikaa vielä muutama kuukausi sellaiseen.