Paratiisista helvettiin

Joskus 13.1. yön hämärissä, melkein viikko mennyt Togianeilla:

Kirjoitan tätä muistiin ukkosmyrskyn keskeltä, keskiyöllä pimeässä bungalowissa eli majapahasessa. Salamat valaisevat maisemaa ja meri hieman aaltoilee viiden metrin päässä. Taloni on rakennettu paalujen varaan aika korkealle, eivätkä nämä myrskyt täällä ole mistään kotoisin joten voin nukkua yöni rauhassa korvatulppien avulla. Joka kuukausi sataa ja tuulee yhtä paljon, käytännössä öisin, eikä suuria myllerryksiä ole tapahtunut miesmuistiin, mitä nyt horisontissa siitävä Una Una tulivuorisaari räjähti vuonna '83.

Sijaintini on siis Togian saaret Sulawesin ytimessä, tarkennettuna yksi pieni niistä nimeltään Kadidiri. Täällä ensimmäistä kertaa ihan tosissaan unohdin mikä päivä on, kalenteri menetti merkityksensä. Päivät ovat kuluneet riippumattoiluun, lukemiseen, läträämiseen, hyttysten metsästykseen sekä vaatteiden ja varusteiden kunnostusompeluun. Faijan 70-luvulla käyttämä ruutupaita alkaa hiljalleen lahota käsiin ja Alibaba pöksyissä haarat ovat heikot.

Paratiisimme (kirjaimellisesti Kadidiri Paradise Bungalows) koostuu yksittäisistä majoista ja yhteisrakennuksesta missä tarjotaan aamiainen, lounas ja päivällinen - ruoka sisältyy vuokraan. Joka paikassa on riippumattoja, lepotuoleja, tyynyjä. Sähköä on 4 tuntia aina iltaisin jolloin voi ladata kameran akun tai vastaavaa. Saaren eri puolten kaksi eri rantaa ovat minuutin päässä kaikesta, koralliriutat koristavat matalia vesiä ja sateenkaarikalojen sekaan voi hyppiä uimaan tai snorklaamaan milloin tahtoo.

Togianit ovat niin kaukana ja hankalien reittien päässä, että täällä ei paljoa ihmisiä käy. Sen verran kuitenkin että ovat mukavat asuinpaikat rakentaneet matkaajille. Tänään meitä on 5. Yksi hollantilainen oli viettänyt täällä yksinään kaksi päivää henkilökunnan kanssa, jotka koostuvat käytännössä parista kokista ja venekuskista. Olen mm. tavannut Sveitsin viimeisen Hipin isolla hoolla, Indonesiasta vaimon löytäneen ruotsalaismiehen, amerikkalaisen kalastajan, 14 vuotta täällä viettäneen sukelluskouluttajan ja monia muita. Hektisistä kaupungeista tänne karanneet ihmiset ovat löytäneet sielunrauhan heti reppunsa laskettuaan.

Olemme laiturilta bonganneet mm. vesikäärmeitä, väriään vaihtavan mustekalan, mureenan, sinitäplärauskun, vaarattoman meduusan ja ties mitä. Saaren puoli on täynnä rapuja ja erityisesti kotiaan simpukkaa mukanaan kantavia äyriäisiä eli Hermanneja. Välillä sitä myös hätkähtää kun rukoilijasirkka tai muu mahdollisimman kaukaiseksi mieltämä otus häärää vieressä. Tämä alue ei eläimistöltään ole muita ihmeellisempi, mutta ihmisten vähyys on se mikä ajaa kaikki tänne, matkaajat ja elukat yhtä kaikki.

Muutama laitesukellus on myös tullut tehtyä. Vedet eivät ole niin megaihmeellisiä täällä, mutta tekniikka alkaa olla jo hallussa. Kävin pulahtamassa oman uuden ennätyksen 25 metrin syvyyteen ja viikon kohokohta oli ehdottomasti sukellus Toisen Maailmansodan aikaiseen lentokonehylkyyn. Amerikkalaisen B24 ''Liberator'' pommikoneen ruho makaa ruostuneena mutta yhdessä osassa 20 metrin syvyydessä. Koneella tehtiin aikoinaan hätälasku veteen jonne se sitten myös jäi, asuttaen nyt kymmeniä leijonakaloja ja muita myrkkymuikkuja. Lentokentällä töitä tehneenä näky sukeltaneesta lentsikasta oli omalta osaltani myös kovin huumoririkas.


Lisäys viikkoa myöhemmin:

Amparnan kyläpahanen. Kaksi viikkoa kului ja vihdoin pääsin saarilta pois. Ensimmäinen viikko oli yhtä paratiisia ja reissun parasta aikaa, toinen kärsimystä ja helvettiä. Kaikki se nauru ja elämänilo sammui nopeaan. Minä ja kaksi muuta saimme niinkin uskomattamalta kuin se kuulostaa, vilustumisoireet ja kuumeen, kun kahdeksi päiväksi lämpötila laski dramaattisesti muutaman asteen ja tuli tuulista! Tähän liittyi myös liikaa aikaa kylmässä vedessä, mutta onhan tuo nyt nöyrää tropiikissa. Toisaalta saattoi yhtä hyvin olla joku trooppinen tauti. Taas tuli koettua ja opittua.

Tarkoitus oli viettää enintään 10 yötä Togianeilla mutta meni 15. Kuume kesti kolme päivää ja jälkiseuraukset kuten kipeä maha toiset samanlaiset. Lopussa aistien ollessa hellänä ja mahan arkana paikallisten kokkaustyyli ja saatavilla olleet raaka-aineet repivät hermoja. Suuhun on mennyt melkein pelkästään hedelmiä ja keitettyä riisiä, olen vain unelmoinut siitä mitä laittaisin suuhuni Suomessa ja millä heikosta olosta pääsisi eroon. Muuten mukava kokkitäti Lina ei ymmärrä mitä tarkoittaa salty tai mitä on kevyt ruoka. Maksaisin paljon päästäkseni eurooppalaiseen supermarkettiin shoppailemaan, lähettäkää joku kinkkuvoileipä! Kun kerran ruokahalunsa menettää niin kaikki paikallinen alkaa yksinkertaisesti maistua väärältä ja luontaantyöntävältä, kipeänä eksotiikka ei kiinnosta tippaakaan.

Hengissä kuitenkin selvittiin ja taisin nauraa tänään ääneen pitkästä aikaa. Pieni välinpitämättömyys silti kalvaa, ei kiinnosta Sulawesi enää yhtään ja on aika lähellä etten lähde samantien pois koko Indoista, niin junttila mesta silloin kuin ei enää jaksa yrittää ymmärtää. Mutta parhaana lääkkeenä lienee vain lentää täältä mahdollisimman nopeasti pois lähimpään suurkaupunkiin rasvaiselle purilaiselle - sivilisaation pariin!


Ja taas viikkoa myöhemmin:

Bali! Ah tätä länsimaalaisten paratiisia. Mäkkärin logot valaisevat katuja ja brittirokki soi, nyt ollaan australialaisten bileturistien mekassa. Ensitöikseni vedin nassun täyteen hampurilaisia, limonaadia ja italojätskiä. Päivälliseksi grillipihviä basilikalla ja oluelle ja illalla pitsan jälkeen pää täyteen tuontijuomia ja sieniä ja uudehko Hollywood-leffa silmistä sisään ja korvista ulos. Huhhuh kun tulikin kotoisa olo, tuhkista noustiin taas ja korkealle. Huomenissa taas maistunee riisi.

Viikko takana kaikenlaisia matkapahoinvointia lisääviä kulkuvälineitä, slummeja, vuoristoa, maanvyörymiä, tulvia ja sademetsää. Laskeuduin tänne Balille tiistaina aamupäivästä ja kaksi päivää tuli tuuduttauduttua kaikessa synnissä mitä oli ikävä. Voimien palauduttua nyt on taas aika lähteä tutkimaan pyhempiä mantuja. Bali on iso saari josta vain Kutan biitsialue on ällöturismin kalvamaa, muualta löytyy temppeleitä ja puudelinpopsijoita, originellia menoa siis. Pysykää kanavalla!

Togianeilta jai pari kuvaa mutta kuvapalvelu ei nayta tanaan toimivan. Kamera tuhoutui meriveden roiskeisiin eras paiva, pitää täältä Kutan tavarataloista katsoa uusi. Sulawesistä jäi todella ristiriitaiset muistot, mutta kuvat ovat kaikki hyviltä päiviltä. Aika varmasti kultaa nekin. Tassa pari kaunista:

Paratiisin ABC, ranta, ilmat ja bungalowi.

Indot eli Neesia

Uusi vuosi on tullut ja takana on nyt 1/3 koko reissusta. Viikko sitten investoin kahden kuukauden viisumiin Indonesiaan ja vuoden viimeisenä päivänä ylitin rajan Borneossa pienellä potskilla Nunukanin saarelle.

Täälläkin vuodenvaihtumista juhlittiin, koko pieni kylä meni ihan villiksi keskiyöllä. Jotain sata moottoripyörää, riksaa ja jopa sireenejä pyörittävä poliisiauto ajoivat ympyrää pari sataa metriä pitkää päätietä. Taivaalle lensi muutama raketti ja jotkut lähettivät ilmaan laivojen hätäraketteja - olihan kyseessä rannikkopaikkakunta ja näitä punaisia tulipalloja siis ''saatavilla''.

Täällä Indonesiassa englanninkielen taso laski dramaattisesti heti rajaviranomaisten kanssa juttelemisen jälkeen. Suurin osa osaa kyllä huutaa milloin mistäkin ohi ajavasta autosta tai kuppilan pöydästä Hello mister ja heilauttaa kättä, mutta lähemmin tutustuttaessa heti ensimmäinen kysymys on paikalliskielellä puhunko Indonesiaa ja loput sitten höperrystä ja ruumiinkieltä. Muutamaan otteeseen olen turhautuneena alkanut iloisesti jorista paikalliskieltä papattavalle uudelle ystävälleni suoraa suomea, ja minuutin tai kahden nauruntäytteisen keskustelun jälkeen olemme hyvästelleet jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä. Ja todella moni haluaa minulle jotain innoissaan kertoa, harmi vain ettei oikein mene jakeluun.

Nuoremmat ihmiset (tällä kertaa selvästi minua nuoremmat) osaavat ehkä auttavasti englantia, ja uudenvuodenaaton esimerkiksi vietin sellaisessa seurassa. En tiedä mitä uskontoa he edustivat, mutta eväänä kului muutama pullo ''bensaa'' eli Benson brandya sekä grillikanaa & -kalaa. Kaikilla oli hauskaa ja tanssi ja laulu raikuivat Nunukanin yössä estottomasti. Eräs paikallinen jopa veti suomalaistyyliset kännit eli kunnolla liikaa ja tuli melkein ihan kotoisa olo. Mainittakoon että en nähnyt tässä kylässä yhtään länsimaalaista peilikuvaani lukuunottamatta.


Nunukan sijaitsee pienellä saarella Kalimantanin rannikolla ja sen ainoa syy näkyä kartoilla on mainittu rajanylitysmahdollisuus. Sieltä on myös laivayhteyksiä kerran viikossa milloin minnekin. Onni oli sikäli myötä että odotettuani vain kaksi yötä lähti oikea laiva ja pääsin jatkamaan matkaa Sulawesin saaristoon, alueelle minne asti alunperäiset suunnitelmat eivät kantaneet. Matka taittui ruotsinlaiva tyylisellä aluksella, jossa oli kuitenkin muutama pieni ero Itämeren laivastoon nähden, esimerkiksi viihteen puuttuminen.

Saitana matkustin ekonomi-luokassa, mikä tarkoittaa täkäläisesti halpista, ei mitään kauppaopistoluokkaa. Kolme alinta kerrosta olivat tätä jaosta, ja ''hytti'' oli yhteinen - koko kerros oli yhtä isoa hallia missä porukka nukkui vieritysten patjoilla. Yli 500 henkeä per kerros, koko laivassa matkusti yli 2000 ihmistä. Indoista kuuluu välillä uutisia uponneista lautoista mutta käyttämäni alus oli isoimman lafkan eli Pelnin alus, joilla jopa totellaan turvallisuusmääräyksiä. Uppoavat laivat ovat useimmiten jotain aivan erilaisia aluksia jotka lastataan ylitäyteen.

Tarkoitus oli seilata Pare Pare nimiseen kaupunkiin mutta hyppäsin jo puolivälissä pois (satamapysähdyksellä Palussa, en suinkaan keskellä merta!) päästäkseni nopeammin nykyiseen pisteeseeni, Gorontalon kaupunkiin. Laivaan pakkauduttiin lauantaiaamuna kello 07:00 ja sunnuntai-iltana 23:55 olinkin jo täällä. Kahden päivän matkustaminen melkein yhtä kyytiä ensin laivalla ja sitten minibussilla oli niin lamauttavaa että vastaisuudessa väliin jätän ainakin yhden päivän lepoon tahi kuosittumiseen.

Samalla rikkoutui ensi kertaa kaksi kartalle piirrettyä viivaa, Wallacen linja ja Päiväntasaaja. Jälkimmäisestä olen erityisen innoissani, nyt voi jo sanoa olevansa aika lämpimillä seuduilla. Ensiksi mainittu taas on luonnontieteellinen linja, jonka tällä puolella pitäisi jossain määrin floran ja faunan kuulua enempi Oseanian ja Australian sukuisiin lajikkeisiin. Hyttyset ainakin vaikuttavat ihan samoilta.

Kota Gorontalo tai ''Gorgonzola'' on yksi reiteistä seuraavaan kohteeseeni Togian saarille, jotka ovat osa Sulawesin aluetta. Koko alue on jäänyt pahasti unholaan, Indonesian kehittäessä pääturistikohteekseen lähinnä Balin ja Jaavan saaria. Luvassa on yksi maailman melko koskemattomista paratiiseista, täyshoitoa bambumajassa ja käyskentelyä viidakossa ja aaltojen alla. Saa nähdä pitääkö lupaus, lautta lähtee kahden tunnin kuluttua ja pikkusaarilla tulee varmaankin vietettyä pari viikkoa. En usko että sieltä internet-yhteyttä löytyy joten heippatihei taas vähäksi aikaa.

Tätä ennen täytyy vielä käydä pankissa hakemassa uutta valuuttaa, hankkia uudet uimahousut ja postikorttikin olisi kiva löytää jostain, postikonttorissa niitä ei myyty. Vaikka hinnat ovat halvat on lompakko muutamassa viikossa päässyt hieman ehtymään - sukeltelu ei ole halvinta lystiä. Tulee varmaan nostettua sellaiset pari miljoonaa paikallista valuuttaa, suhde on noin 1 : 14000. Täytyy myöntää että budjetin laskeminen uudella rahalla hieman hymyilytti. Nyt jos en länsimaisiin hömpötyksiin pistä rahaa niin pitäisi pärjätä noin 400 eurolla eli 6 miltsillä seuraava kuukausi.

Tassa vahan kuvia:
http://s624.photobucket.com/albums/tt325/ajpk/NunukanToSulawesi/