Hankkiuduin Makassariin. Se on iso kaupunki Sulawesin eteläpäässä ja vain kivenheiton päässä meren toisella puolella odottaa Komodon saari varaanilohikäärmeineen ja Labuan Bajon kyläpahanen joka toimii alueen pääsatamana. Makassarista LB:hen kulkee laiva kahden viikon välein, ajoitin aikatauluni niin että ehtisin juuri sopivasti tähän laivaan.
Kyseessä on maan isoimman laivayhtiön Pelnin potski, ei ihan yhtä iso kuin Ruotsin laivat, eikä yhtä nopeakaan, pikku etappimme ennustettu matka-aika oli 30 tuntia. Aikataulut ovat Indonesiassa valitettavasti aika tuntematon käsite - laiva lähti Makassarista 20 tuntia myöhässä.
Paikalliset olivat asiasta jotenkin jopa tietoisia, heitä valui satamaterminaaliin pitkin päivää, itse kun olin paikalla jo käskettyyn aikaan eli aamukahdeksalta. Iltakasilta päästiin jo nousemaan kyytiin ja lähtökin tapahtui ennen auringonnousua.
Tarjolla oli hyttilippuja joissa hytti jaetaan 4 hengen kesken mutta itse ostin vain halpislipun joka oikeuttaa patjaan ruumassa tai niin sitä voisi parhaiten kuvailla. Halpiskannet ovat kuin yksi iso halli jossa porukka nukkuu ja tupakoi ja rellestää vierekkäin. Nämä alueet kuitenkin täyttyivät nopeammin kuin ehdin löytää oman paikan, joten lähdin metsästämään hyvää mestaa eri puolilta paattia. Ulkosalla kaikki tuulensuojat oli jo varattu, mutta sisältä löysin kuin ihmeen kaupalla mahtavan rauhallisen kolkan eräiden rappusten alta minne levitin pyyhkeen pehmusteeksi ja repun tyynyksi. Torakoita ja hämähäkkejä tässä nurkassa oli vain muutama.
On ehkä käynyt selväksi että kyseessä ei ollut mikään loistoristeilijä. Ilmeisesti jotain oli vialla koska piipusta nousi niin mustaa savua etten ole koskaan nähnyt vastaavaa, ja tämän reissun jälkeen kapteeni oli päättänyt purjehtia suoraan telakalle. Seilailuvauhtikaan ei päätä huimannut, saati sitten tarjoillun ruuan laatu joten kokeneena matkustajana mutustelin mukaan ottamiani sipsejä ja keksejä.
Ja aikaa oli. Luin kirjani melkein loppuun jo satamassa lähtöä odotellessa joten laivalla tuli pitkästä aikaa tylsää. Katselin aaltoja, pinnalla liitäviä lokkeja. Pilviä tai saaria ei näkynyt missään. Jos kannella olisi mahtunut makoilemaan kaikkien muiden matkustajien keskellä olisin ehkä ottanut aurinkoa mutta koska kaikki näyttivät niin vittuuntuneilta loppumattomalta tuntuvan matkan takia päätin olla tekemättä tilanteesta sen ihmeellisempää. Suurin osa näytti olevan muslimeja kaavuissaan eivätkä olisi varmaan ymmärtäneet ollenkaan. Rauha heille enivei.
Paljolti vain makoilin nurkassani yrittäen miettiä jotain. Aika kului hitaasti. Jostain kaikui musiikkia, lauluja joista on hyviä muistoja ja lauluja joista on huonoja. Huomasin muistelevani asioita joita en oikeastaan halua muistella. Tämän jälkeen piti keskittyä miettimään tulevia eikä menneitä.
Laivalla oli yksi saksalainen pariskunta parin sadan paikallisen lisäksi ja tiirailin heidän kanssaan auringonlaskua. Olivat kuulemma meloneet jotain jokea pitkin Saksasta Mustalle Merelle saakka ja sieltä lentäneet Thaimaahan ja seikkailleet viidakoiden läpi parissa kuukaudessa tähän vähän kaukaisempaan Indoneesian kolkkaan. Valitettavasti suurimman osan laivamatkasta he viettivät hytissään merisairaina. Omasta mielestäni laiva ei heilunut ollenkaan, näin sitä tottuu merillä oloon.
Auringonlaskua tuli ihailemaan myös parvi delfiinejä jotka hyppivät iloisesti laivan vierellä muutaman minuutin ajan. Lumoavia otuksia jotka tekivät hetkestä lähes maagisen. Delfiinit lähtivät lopulta muualle leikkimään ja jättivät minut tylsistymään.
Makuukolkkani viereen oli asettenut indonuorisoa soittamaan kitaraa ja siinä jammailtiin tunnin verran yrittäen välillä vaihtaa jokunen sananen. Jos paikalliset osaavat sanankin englantia eivät he ole kovinkaan ujoja. Melkein jokainen osaa ainakin kaksi sanaa, ''hello'' ja ''mister''. Niitä huudellaan ohi ajavista autoista ja milloin mistäkin.
Lopulta tämä historian hitain päivä alkoi olla lähellä loppua ja menin ulos vähän viilentymään ja katselemaan tähtiä. Tajusin etten muista milloin viimeksi olisi ollut näin paljon aikaa käsissä vain tarkkailla asioita niiiiin kauan kuin jaksaa. Seuraavana päivänä saavuttiin satamaan vasta auringonlaskun jälkeen, yli 24 tuntia myöhässä.
Kyseessä on maan isoimman laivayhtiön Pelnin potski, ei ihan yhtä iso kuin Ruotsin laivat, eikä yhtä nopeakaan, pikku etappimme ennustettu matka-aika oli 30 tuntia. Aikataulut ovat Indonesiassa valitettavasti aika tuntematon käsite - laiva lähti Makassarista 20 tuntia myöhässä.
Paikalliset olivat asiasta jotenkin jopa tietoisia, heitä valui satamaterminaaliin pitkin päivää, itse kun olin paikalla jo käskettyyn aikaan eli aamukahdeksalta. Iltakasilta päästiin jo nousemaan kyytiin ja lähtökin tapahtui ennen auringonnousua.
Tarjolla oli hyttilippuja joissa hytti jaetaan 4 hengen kesken mutta itse ostin vain halpislipun joka oikeuttaa patjaan ruumassa tai niin sitä voisi parhaiten kuvailla. Halpiskannet ovat kuin yksi iso halli jossa porukka nukkuu ja tupakoi ja rellestää vierekkäin. Nämä alueet kuitenkin täyttyivät nopeammin kuin ehdin löytää oman paikan, joten lähdin metsästämään hyvää mestaa eri puolilta paattia. Ulkosalla kaikki tuulensuojat oli jo varattu, mutta sisältä löysin kuin ihmeen kaupalla mahtavan rauhallisen kolkan eräiden rappusten alta minne levitin pyyhkeen pehmusteeksi ja repun tyynyksi. Torakoita ja hämähäkkejä tässä nurkassa oli vain muutama.
On ehkä käynyt selväksi että kyseessä ei ollut mikään loistoristeilijä. Ilmeisesti jotain oli vialla koska piipusta nousi niin mustaa savua etten ole koskaan nähnyt vastaavaa, ja tämän reissun jälkeen kapteeni oli päättänyt purjehtia suoraan telakalle. Seilailuvauhtikaan ei päätä huimannut, saati sitten tarjoillun ruuan laatu joten kokeneena matkustajana mutustelin mukaan ottamiani sipsejä ja keksejä.
Ja aikaa oli. Luin kirjani melkein loppuun jo satamassa lähtöä odotellessa joten laivalla tuli pitkästä aikaa tylsää. Katselin aaltoja, pinnalla liitäviä lokkeja. Pilviä tai saaria ei näkynyt missään. Jos kannella olisi mahtunut makoilemaan kaikkien muiden matkustajien keskellä olisin ehkä ottanut aurinkoa mutta koska kaikki näyttivät niin vittuuntuneilta loppumattomalta tuntuvan matkan takia päätin olla tekemättä tilanteesta sen ihmeellisempää. Suurin osa näytti olevan muslimeja kaavuissaan eivätkä olisi varmaan ymmärtäneet ollenkaan. Rauha heille enivei.
Paljolti vain makoilin nurkassani yrittäen miettiä jotain. Aika kului hitaasti. Jostain kaikui musiikkia, lauluja joista on hyviä muistoja ja lauluja joista on huonoja. Huomasin muistelevani asioita joita en oikeastaan halua muistella. Tämän jälkeen piti keskittyä miettimään tulevia eikä menneitä.
Laivalla oli yksi saksalainen pariskunta parin sadan paikallisen lisäksi ja tiirailin heidän kanssaan auringonlaskua. Olivat kuulemma meloneet jotain jokea pitkin Saksasta Mustalle Merelle saakka ja sieltä lentäneet Thaimaahan ja seikkailleet viidakoiden läpi parissa kuukaudessa tähän vähän kaukaisempaan Indoneesian kolkkaan. Valitettavasti suurimman osan laivamatkasta he viettivät hytissään merisairaina. Omasta mielestäni laiva ei heilunut ollenkaan, näin sitä tottuu merillä oloon.
Auringonlaskua tuli ihailemaan myös parvi delfiinejä jotka hyppivät iloisesti laivan vierellä muutaman minuutin ajan. Lumoavia otuksia jotka tekivät hetkestä lähes maagisen. Delfiinit lähtivät lopulta muualle leikkimään ja jättivät minut tylsistymään.
Makuukolkkani viereen oli asettenut indonuorisoa soittamaan kitaraa ja siinä jammailtiin tunnin verran yrittäen välillä vaihtaa jokunen sananen. Jos paikalliset osaavat sanankin englantia eivät he ole kovinkaan ujoja. Melkein jokainen osaa ainakin kaksi sanaa, ''hello'' ja ''mister''. Niitä huudellaan ohi ajavista autoista ja milloin mistäkin.
Lopulta tämä historian hitain päivä alkoi olla lähellä loppua ja menin ulos vähän viilentymään ja katselemaan tähtiä. Tajusin etten muista milloin viimeksi olisi ollut näin paljon aikaa käsissä vain tarkkailla asioita niiiiin kauan kuin jaksaa. Seuraavana päivänä saavuttiin satamaan vasta auringonlaskun jälkeen, yli 24 tuntia myöhässä.
