Olen yhä täällä Borneon itä-rannikolla, takana on nyt pelastussukeltaja-, ensiapu- sekä sukellusmestari-kurssit sekä oppisopimushommaa sukellusoppaana. Nämä ovat kaikki vapaa-ajan laitesukelluksen eli sukelluksen muodoista turvallisimman ja suosituimman titteleitä, eihän minusta ihan mitään lääkäriä tai palokunnan pelastajamestaria sentään leivottu, mutta tämän lajin ammattilaistasolle tuli kyllä yllettyä. Sukellusopas on käytännössä alimman työllistyvän tason sukeltaja (sukellusalan työläismuurahainen), korkeampia ovat sitten eri tasojen kouluttajat.
Vapaa-ajan laitesukelluksella tarkoitetaan seikkailu-urheilua, jota voi harrastaa kuka tahansa yli 10-vuotias. Olen toiminut oppaana yli 70-vuotiaallekin pariskunnalle jotka pärjäsivät jokseenkin ok, eli kovin riskaabelista lajista ei ole kyse.
Veden alla vietetään aikaa tottakai mikä on pidemmän päälle ihmiselle hengenvaarallinen ympäristö, mutta laitesukeltaminen tai Scuba kuten se englanniksi tunnetaan on kehittynyt Cousteaun ajoista erittäin turvalliseksi lajiksi. Laitteet ovat nykyään sellaisia jotka varoittavat mahdollisista vioista, ja hajotessaankin antavat sukeltajalle muutaman minuutin aikaa nousta pintaan.
Laitesukellusta voisi verrata autolla ajoon - jos pää ja terveys pelaa ja on ymmärtänyt miten laite toimii niin homma on turvallista. Jos on pöpi, kännissä, sää on katastrofaalisen huono, laitteet eivät toimi tai ei osaa käyttää niitä, ei pitäisi ajaa eikä sukeltaa. Muuten ei muuta kuin rattiin ja pinnan alle.
Laitesukellus opitaan käymällä kolmipäiväinen aloituskurssi, jonka jälkeen saa sukelluskortin. Jos ei omista omia sukelluskamppeita voi semmoiset vuokrata sukellusliikkeestä näyttämällä korttiaan. Sukelluskeskuksien kautta pääsee korttia näyttämällä myös sukeltamaan sukellusoppaan kanssa, joka on yleisin tapa sukeltaa turistien kansoittamilla rannoilla kuten Punaisella merellä, Karibian merellä, Thaimaassa jne. Opas vie mielenkiintoisimpiin vedenalaisiin paikkoihin, osaa näyttää/bongata erikoisimpia mereneläviä ja pystyy tarpeen tulleen tekemään pelastuksia jos asiakas panikoi tai saa sairaskohtauksen. Jälkimmäinen on hyvin harvinaista ja johtuu lähes aina asiakkaan tekemistä laiminlyönneistä sukelluksen yksinkertaisia sääntöjä kohtaan, kuten 'älä sukella flunssassa' tai 'älä koskaan pidätä hengitystäsi'.
Aloituskurssin jälkeen pääsee opastetusti 18 metrin syvyyteen. Jos tahtoo oppia syvällisempiä tekniikoita ja myös mennä syvemmälle aina 30 metriin saakka pitää käydä seuraavan tason kurssi. Tämänkin jälkeen tasoja riittää useita, joista meikäläinen on nyt yltänyt abouttiarallaa puoliväliin. Käytännössä olen ylimmän tason amatööri ja alimman tason ammattilainen.
Uuh en oikein tiedä miten alkaisin itse sukeltamista kokemuksena kuvailemaan. Se ei ole niin jännittävä seikkailu tai adrenaliinipiikki kuin vuoristorata-ajelu tai mitkään kilpa-ajot, päinvastoin sukeltaminen on hidasta ja rauhallista puuhaa. Sukelluksen suola meriveden oman lisäksi on eräänlainen painottomuuden tunne. Oikein painotettuna et uppoa etkä kohoa pintaan, vaan leijut paikoillasi. Kääntyessäsi ylösalaisin ei synny samanlaista huimausta kuin pinnan yläpuolella. Sukeltaminen on lähempänä lentämistä kuin mitä voi kuvitella.
Mielikuvitus joutuu silloin tällöin myös koetukselle kun törmää johonkin vedenalaiseen ilmiöön, uskomattomaan elukkaan tai vain näkyyn joka on niin kaunis. Olen matkoillani todennut että mitä maalauksissa ja elokuvissa näkee, on hyvin kaukana todellisesta kauneudesta. Kun jotain aistii aitona 3D elämyksenä omin silmin, saa se sanattomaksi. Tähän mennessä vuoret ja vedenalaiset näkymät ovat olleet minulle kaikista huikeimpia näkyjä.
Itselläni kului 20 sukellusta ennen kuin aloin nauttimaan joka ikisestä kerrasta, ennen kuin aloin hallitsemaan varusteitani ja hengitysrytmiäni kunnolla. Nyt sadas sukellus on takana ja jossain vaiheessa vedenalla liikkuminen ison ilmatankin, suuhun menevän letkun ja näkökyvyn antavan naamarin kanssa on alkanut tuntua täydellisen normaalilta - yhtä normaalilta kuin kadulla kävely.
Jokaisen sukelluksen alku - hyppy tuntemattomaan - tuntuu vieläkin tietyllä tapaa jännittävältä. Samalta kuin jokaisen elokuvan, matsin tai viihdepläjäyksen alku. Ja teen tätä leipäni eteen - elämä ei voisi olla paljoa mahtavampaa! No ehkä tällä hetkellä voisi, koska täällä sattuneen tulipalon tähden osa toiminnasta suljetaan enkä pysty jäämään työharjoitteluun toukokuuhun asti kuten oli tarkoitus, enkä saa niin paljon kokemusta kuin olin toivonut. Mutta ammattilaiskortti on nyt taskussa joten maailman meret ovat meikäläiselle avoimemmat kuin koskaan.
Ois varmaan kiva jos kirjoittaisin tähän jotain siitä miten itse kurssit menivät, valitettavasti suurin osa yksityiskohdista on niin kryptisiä ettei niitä ymmärtäisi muut henkilöt kuin sukeltajat. 6 viikkoon kuitenkin mahtui lähes 1000 sivua teoriaa, läksyjä, 8 kirjallista koetta, 50 tuntia vedenalaista oleilua, oppimista, ahaa-elämyksiä, motivaatiota, orjana toimimista, tehtävien suorittamista, jonossa viimeisenä seisomista, aikataulujen tiukkaa kunnioittamista, hyviä ja huonoja päiviä, onnistumisia ja epäonnistumisia, aikaisia heräämisiä, ihmisiin tutustumisia ja pitkiä iltoja (täältä voi salaa ostaa Filippiineiltä salakuljetettua rommia!).
Jos joku lukijoista sattuu tietämään jotain tämän tason sukeltamisesta niin voin ylpeillä snorkkelitestin sujuneen ilman läikytyksiä ja stressitestin ilman panikointia. Teoriakokeetkin menivat kertaheitolla läpi vaikka kemia ja fysiikka piti opiskella melkein alkutekijöistä alkaen englannikielisten termien ymmärtämiseksi. Summa summarum - nuo kuusi viikkoa olivat varmasti elämäni nopeiten kulunut ajanjakso.
Tällä hetkellä painottelen paluusuunnitelmien kanssa. Tähän mennessä en ole juuri ajatellut Koti-Suomea, mutta kun lentsikkalippuja ja käytännön asioita alkoi pohtimaan, pieni koti-ikäväkin iski. Samalla käsiini eksyi suomenkielinen romaani ja tuli yksi savolainenkin kohdattua - ympyrä tuntuu sulkeutuvan.
Ohessa oli pari kuvaa jotka oppilastoverini Amanda otti vesimaailmastamme.
